maanantai 29. lokakuuta 2018

Unelmia: sormus

Taas jatketaan unelmoinnin parissa, tällä kertaa aiheena sormus. Sormuksesta olin ajatellut toki jossain vaiheessa unelmoida, mutta alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoitella aiheesta vasta myöhemmin. Kuitenkin, luettuani Häät ja Juhlat -lehden uusinta numeroa, ja etenkin juttua "Opas eri sormusmalleihin sekä unelmien sormuksen valintaan" (on muuten oikeasti hyvä juttu, suosittelen lukemaan!) ajattelin kirjoittaa omasta unelmasormuksestani jo saman tien!




Varoittava sana jo ennakkoon: miun kihla on tyyliltään äärimmäisen yksinkertainen (monelle muulle jopa totaalinen pettymys), ja sama meno tulee jatkumaan myös vihkisormuksen suhteen. Jos seuraat blogia instagramin puolella, ja satuit näkemään viimeisimmät igstoryt, tiedät jo vähän mitä tuleman pitää: tässä postauksessa ei ihastella timantteja, eikä oikeen jalokiviä muutenkaan.

Häämedioita lukiessa törmää jatkuvalla syötöllä toinen toistaan näyttävämpiin timanttisormuksiin, ja joka ikinen media jaksaa ikuisuuteen asti esitellä timanttien laatuun ja hintaan vaikuttavat neljä c:tä (carat, clarity, colour, cut) sekä kerrata läpi erilaisia hiontoja ja asetustapoja (solitaire, rivi, allianssi...). Ja isolle osalle tulevista morsiammista tämä on varmasti aivan ihanaa, mutta itseäni aihe ei ikävä kyllä kiinnostaa juuri lainkaan.



Arvostan timanttikoruihin liittyvää käsityötä ja ammattitaitoa, eikä miulla ole mitään erityistä timantteja vastaan, mutta se ei myöskään ole minun jalokiveni. Enkä nyt välttämättä ole muutenkaan mikään jalokivityyppi, miuta puhuttelee enemmän metallit ja kivilajit kuin jalokivet. Kaunis sormus on kaunis sormus, ja arvostan kyllä sormuksiin liittyvää estetiikkaa (ja sitä käsityötä!), mutta miuta timanttisormus harvemmin sykähdyttää. Jalokivisormuksista esimerkiksi Keto (vuoden 2017 kaunein sormus) on miusta todella nätti, ja juurikin siksi, että se on niin kaukana perinteisistä timanttisormuksista. Siinä on jotain visiota, jotain uutta, ja tykkään tuosta sormuksesta aivan mielettömän paljon.



Onko Keto siis unelmasormukseni? Ei, Keto on itse asiassa osimoilleen valovuoden päässä omasta unelmastani. Kuten sanottu, jalokivet eivät oikeen ole se miun juttu, mutta metallit ovat. Unelmasormuksessa ei siis ole välttämättä kiven kiveä, niin timanttia kuin mitään värillistäkään versiota. Mutta metallia se on, luultavammin kirurgiterästä. Tai titaania. Leveydestä tai mallista en osaa vielä sanoa, flakkamallista tykkään, mutta vähän pyöristetympi voisi mennä käytössä mukavammin. Jos löydän ihanan ja leveän sormuksen, käytän sitä sitten sellaisinaan ilman kihlaa, mutta ehkä lähtökohtaisesti haluaisin löytää jonkun upean ja vähän kapeamman mallin.

Teräskoruja on nykyisin saatavilla myös timanteilla (koska onhan se timantti nyt pakko olla vihkisormuksessa, right?), mutta itse kallistun ainakin tässä vaiheessa kivettömään versioon: en oikein välitä kimalluksesta, ja kun mietin arkityyliäni keesipäänä ja maastohousuissa, en oikein näe että se timanttiversio miun arkityyliin sopisi (juhlatyyliin menisi kyllä helposti)...tyylikäästi työstetty metallisormus taas menee sekä arkeen että juhlaan.



Toivottavasti tää teksti ei aiheuttanut kenellekään mielipahaa, ei missään nimessä ole tarkoitus vähätellä kenenkään sormusmieltymyksiä. Tarkoituksena on enemmänkin nostaa erilaisia ääniä esiin, sillä väitän, että en ole ainut morsian, joka ei välttämättä timanttisormuksista ihastu. Tämän tekstin tarkoituksena onkin enemminkin sanoa, että vaikka media ja normit punkevat sitä timanttisormusta joka suunnalta vasten kasvoja, on ihan oikeasti okei olla haluamatta kultaista runkoa ja vähintään kolmea timanttia. Että kauniita ja tyylikkäitä ei-timanttisia vaihtoehtoja on olemassa, jos sellaisesta haaveilee. Että on täysin ok välillä uida vähän vastavirtaan ja tehdä asioita omaan tyyliin - ei timanttisormus häitä tee, rakkaus tekee.
Timanttitykitys on hyvä päättää kauniiseen ja
yksinkertaiseen sormuspariin.

Kaikki kuvat CC0-lisenssillä.

2 kommenttia:

  1. Media, normit ja etenkin suurtimanttiyritykset, joiden mainosmiesten toimesta on ilmeisesti kehitelty "perinne", jonka mukaan kihlasormuksen hinnan tulisi olla sulhasen kuukausipalkan verran ym. kuraa... Nimim. 17 timanttia jo kihlassa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Toisaalta tilanne on ihan ymmärrettävä, kyseessähän on vaan hienosti toteutettu mainoskamppanja. Ja saahan sitä omaa palveluaan mainostaa niin paljon kuin rahkeet riittää. Toisaalta, timantin ostaminen uppoaa myös perinteikkääseen käsitykseen siitä, että miehellä tulee olla "varaa" mennä naimisiin ja turvata vaimolle hyvä elintaso. Aikanaanhan avioliitto on tähän ajatukseen perustunut, ja timanttibisnes on taitavasti tätä taustaa mainonnassaan hyödyntänyt: onko sinulla varaa osoittaa rakkautesi/mikä on rakkaasi tai rakkautesi arvo/millaisen sormuksen pystyt ostamaan (eli millaisen elintason voit turvata) jne. Tää on aivan erinomaista markkinointia :D Mutta, sit kun et kuulukaan mainonnan "kohderyhmään", eli et halua timanttia, tulee äkkiä aika yksinäinen olo :D

      Poista

Mitäs tuumaat?