Meidän hääkuulumiset juuri nyt: vähän negailua kaiken ihanan keskellä

Häitä järjestäessä kaikki ei aina suju kuin Strömsössä, ja tää postaus on sävyltään vähän tämän klassikkolausahduksen mukainen. Oikeasti meidän hääkuulumiset on ihan hyvällä mallilla: esimerkiksi häätiimin miitti on sovittu ensi kuulle, eli saadaan siitä hyvä 12kk countdown kohti hääjuhlaa. Mutta koska näistä kivoista jutuista kirjoitellaan tarkemmin sitten myöhemmin, niin nyt fokusoidutaan niihin hääkuulumisiin, joista löytyy ah-niin-ihanaa marmatettavaa.

Lähdetään liikkeelle meidän kuvausjärjestelyistä. Kuten blogia lukevat jo tietävätkin, ollaan ajateltu Jonin kanssa syylistyä pahimpaan mahdolliseen häävirheeseen ja olla ottamatta dokumentaarista, koko päivän kestävää valokuvausta. Sen sijaan halutaan joku huipputyyppi ottamaan meidän potrettikuvat. Meillä oli tosiaan kuvaaja jo mietittynä, mutta koska elämä ei ole yhtä Strömsötä ja ruusukultaa, on meidän kuvaaja estynyt tulemasta meidän juhliin kuvaajaksi (ja huonolla tuurilla estyy kokonaan, jos opintoihin kuuluva harjoittelu ei anna yhtään myöten). Asiaan ei liity mitään sen suurempaa draamaa, mutta tämä tarkoittaa sitä, että joudutaan etsimään uusi huipputyyppi ottamaan meidän potrettikuvat.

Laitoinkin sitten näppärästi postauksen facebookissa toimivaan Häät kuviksi -ryhmään, jossa hääparit voivat etsiä itselleen sopivaa kuvaajaa. Muotoilin kuulkaa todella hienon ja justiinsa meidän näköisen ilmoituksen, joka on nyt kuitenkin jumiutunut johonkin limboon ylläpidon ilmeisesti viettäessä kesälomaa.. Joten kuvaaja-asia ei etene mihinkään. Toki meillä on muutama kuvaajaehdokas mietittynä, mutta moni näistä operoi Pohjois-Karjalassa, mistä on toki matkaa eteläisempään puoliskoon. Ja oltaisiin kiinnostuneita kuulemaan myös paikallisesta osaamisesta, ehkä jopa sellaisista vähän pienemmistä nimistä, jotka eivät google-haulla sijoitu edes ensimmäiselle hakutulossivulle. Meillä on nimittäin etsinnässä sellainen kuvaaja, jolla olisi meidän tyyliin sopiva, kenties rock-henkinen visio: ei kaivata perinteisiä, umpiromanttisia hääkuvia, vaan jotain vähän räväkämpää. Tästä syystä olisi kiinnostava kartoittaa myös muita kuin perinteisiä hääkuvaajia läpi (ja jos sinulla suinkin on vinkata jotain sopivaa kuvaajaa Etelä-Karjalan alueella, ole ihana ja tee niin vaikkapa kommenttiboksissa).

Toisena juttuna kerkesinkin jo instagramin puolella avautua siitä, kuinka Lappeenrannan maistraatti on ehkä maailman vähiten kiinnostunut hoitamaan sille kuuluvaa siviilivihkimistehtävää (en oikeasti tiedä voiko tätä vähempää enää välittää). Viestintä on todella epäkiinnostunutta, eikä siinä ole ripaustakaan palvelualttiudesta tai ymmärryksestä sen suhteen, kuinka pohjattoman tärkeästä päivästä meille pariskuntana tässä on kyse (vaikka se heille onkin vain yksi työtehtävä muiden joukossa). Tämän lisäksi Lappeenrannan maistraatti vihkii tällä hetkellä pareja vain kahtena päivänä viikossa, ja omien sanojensa mukaan kieltäytyy ottamasta "ylimääräisiä vihkimisiä notaarien lomien ja muiden työtehtävien takia". Ja minä kun aina luulin, että vihkiminen on myös yksi notaarien tehtävistä... Eikä kukaan tietenkään osaa sanoa, että muuttuuko nykyinen käytäntö ensi vuodelle vai ei.

Viestintä on myös ristiriitaista itsensä kanssa: esimerkiksi Lappeenrannan maistraatin vihkitilaan kerrotaan tämän esitteen mukaan mahtuvan 30 henkilöä. Kun kysyin asiasta tarkemmin s-postitse, minulle vastattiin, että 30 henkilöä saattaa jo rikkoa tilan paloturvallisuusohjeita (??), ja että tilaan mahtuisi noin 20 henkilöä. Miten homma voi olla vielä niin lapsen kengissä, ettei ihan oikeasti edes tiedetä, kuinka monta ihmistä tilassa voi yhtä aikaa olla? Aikaisempaan verrattuna mikään ei  siis ole maistraatin puolelta muuttunut. Mutta ainakin myös ollaan päästy ymmärrykseen siitä, että aiotaan toteuttaa vihkiminen jossain päin Lappeenrantaa joka tapauksessa, vaikka tila tulee luultavasti olemaan jossain ihan muualla kuin maistraatissa. Ollaan päätetty luopua kahden kaupungin järjestelystä, koska siitä olisi ihan liikaa vaivaa meidän vieraille. Mutta voi kumpa olisin tiennyt, millaisen vaivan takana on vihkimisen järjestäminen Lappeenrantaan..

Instagramin puolella sain kuitenkin arvokkaan vinkin konsultoida käräjäoikeutta, sillä he tuntuvat olevan huomattavasti yhteistyökykyisempiä kuin maistraatti. Emme siis onneksemme (tai no, meidän onneksi, mutta yleisesti ottaen epäonneksi) ole ainoita, joilla on ollut ongelmia vihkimisen järjestämisen suhteen maistraatin kanssa. Tällä hetkellä tuntuukin nyt (joo joo, kiukkuisena) siltä, että maistraatti pitäkööt tunkkinsa, ja seuraavaksi konsultoidaan sitten käräjäoikeutta ja heidän vihkikäytäntöjään. Tästä lisää sitten tulevaisuudessa.

Mutta, jottei nyt ihan synkistelyksi menisi, niin sanottakoon vielä, että ollaan saatu tässä arjen lomassa myös muutamia ihan huippuhyviä ideota (ainakin omasta mielestämme) häihin liittyen. Ollaan hykerrelty näille ihan fiiliksissä kahdestaan, ja toivotaan että myös meidän häätiimi innostuisi näistä ideoista. Tämän lisäksi paljastettakoon, että ensimmäinen hääpukusovitus odottaa jo varattuna! Hirmuisen jännää! Eli on täällä hyviäkin juttuja tiedossa, vaikka oikeasti etenkin tuo maistraatin käytös jurpii kuin miljoona volttia. Mutta nyt katse kohti hyvää ja niihin asioihin, joihin voidaan vaikuttaa.

Kuvat CC0-lisenssillä.

Häistä, kehoista ja hääkehoista

Kehollisuus, kehopositiivisuus ja kehojen monimuotoisuus puhuttaa niin hääskenessä kuin häämaailman ulkopuolellakin. Aiheesta on kirjoitettu artikkeleita, hääoppaat ottavat kantaa kehopositiivisuuteen ja yhä useammat hääalan toimijat ottavat asian puheeksi omalta osaltaan. Asian otti omassa blogissaan myös Häät-blogiyhteisöön kuuluva Kiira, joka kirjoittaa It's a Match -blogia (käykää tsekkaamassa Kiiran postaus täältä). Siitä innostuneena ajattelin ottaa aiheen puheeksi myös täällä oman blogini puolella ja pohdiskella asiaa omaan, vähän turhankin maailmaasyleilevään tapaani.

Häähumuun mahtuu monenlaisia ääniä etenkin silloin, kun puheeksi tulee kehollisuus ja hääkeho. Toiset vannovat häädieettien ja kuntokuurien nimeen, ja pitävät jonkinlaista kuuria miltei pakollisena osana häiden järjestämistä. Jotkut ovat täysin vastakkaista mieltä. Toisille hääkeho puolestaan kulminoituu ahdistuksen ja riittämättömyyden tunteisiin, ja osalle (hää)kehollisuus ei aiheuta mitään sen suurempia tuntemuksia. Eikä tällä ole mitään tekemistä ihmisen painon tai muodon kanssa.

Itse sijoitun aika lailla niihin, jotka eivät mieti kehoaan sen kummemmin. En ajattele olevani elämäntapamuutoksen tai häädieetin tarpeessa, enkä toisaalta myöskään ajattele, että minun täytyisi esimerkiksi lisätä treenimääriä, jotta olisin hääpäivänä jotenkin erityisen tikissä kunnossa. Toisaalta voisi olla hauska kokeilla vaikka jotain uutta lajia ja saada sitä kautta uutta virtaa liikkumiseen. Mene ja tiedä. Miun on ihan hyvä olla tässä kehossa joka miulla on, ja ajattelen, että olen ihan tällaisenaan myös riittävän "hyvä" menemään naimisiin.

En ole aina suhtautunut itseeni tai kehooni näin suopeasti, mutta toki toivoisin, että olisin aina osannut arvostaa kehoani yhtä paljon kuin nyt. Siksi mielestäni kehopositiivisuus ja armollisuus omaa kehoa kohtaan ovat aiheita, joista ei voi puhua liikaa. Etenkään hääskenessä, jossa esimerkiksi hääpukuliikkeet voivat vielä näin moderninsa aikana erottua edukseen sillä, että heillä on pukuja kaiken kokoisille, tai että liikkeen ideologiaa ohjaa ajatus siitä, että mahdolliset viat ovat puutteita puvussa (eikä morsiamen kehossa)..vielä riittää siis tekemistä. Ja vielä lienee pitkä matka siihen, että suuret hääpukuvalmistajat alkaisivat käyttää mainoskuvissaan muitakin kuin huippumallin mitoissa olevia malleja.

Ymmärrän, että häät ovat rakkauden juhlinnan ohella myös iso bisnes, ja jokainen toki haluaa osansa jaossa olevasta potista. Monet ovat valmiita laittamaan häihinsä isoja summia rahaa, ja samalla moni haluaa panostaa myös ulkonäköönsä (aivan kuten minä itsekin). Mutta, samalla toivoisin, että häät olisivat paljon vähemmän ulkonäkökeskeinen juhla. Mielestäni mietimme häihin liittyen aivan liikaa sitä, miltä näytämme, mitä puemme päällemme ja miten pidämme ulkoisen olemuksemme täydellisyyttä hipovana läpi monituntisen juhlan. Onhan mekko kuin unelma, hampaat hohtavat, iho sileä ja finnitön, tukka kuosissa, meikki muuttumaton vaikka 16 tuntia ja juhlatilassakin kaikki suorastaan täydellisesti, jotta juhla nyt vaan varmasti onnistuisi!

Itsekin mietin näitä asioita, ja tätä postausta kirjoittaessani pysähdyinkin miettimään sitä, kuinka paljon mietin häitämme ulkokohtaisista asioista käsin: miltä tila näyttää, miltä me näytämme, millaisia kuvia haluamme häistämme, ja miltä ruokatarjoilut näyttävät..näyttää, näyttää ja näyttää. Nyt kuitenkin mietin, että voisiko (ja olisiko syytä) tällaisten näyttämisten sijaan miettiä enemmän sitä, miltä juhla tuntuu, millaista siellä on olla, tai minkälaisia tunteita juhlan (tai koko suunnitteluprosessin) aikana koemme?

En sano, etteikö häihin liittyen saisi enää toivoa minkään näyttävän miltään, ja kaikessa pitäisi keskittyä vain tuumailemaan sisäisiä mielen ilmiöitä. Toki häät ovat myös visuaalinen juhla, ja tämä visuaalisuus myös erottaa häät monista muista juhlista. Mutta, sen sijaan, että miettisimme "miten näyttää mahdollisimman kauniilta hääpäivänäni" voisimme olla kiinnostuneempia siitä "miten voin olla onnellisin versio itsestäni juuri hääpäivänä".  Ehkä sillä tavoin ei kasaantuisi niin hirvittäviä paineita näyttää joltain. Ja ehkä se vähentäisi painetta näyttää hääpäivänä kauneimmalta, ryhdikkäimmältä, timmeimmältä ja suoraan sanottuna täydellisimmältä versiolta itsestä ikinä, koskaan ja milloinkaan.

Ei ole mitään väärää haluta näyttää upeimmalta versiolta itsestään, ja toki haluan itsekin olla edukseni ja kokea itseni kauniiksi hääpäivänä (siksi miulle tulee esimerkiksi lyhyt mekko ja tummanpuhuva meikki). Mutta jotenkin nyt havahduin myös siihen, että haluaisin hääpäivänä voida paremmin kuin arkena: olla virkeä ja energinen, stressistä vapaa, hyvin levännyt ja positiivisessa mielentilassa. Voida hyvin, ja tuntea oloni hyväksi kehossani riippumatta siitä, miltä se näyttää.. Vaikka tokihan tuo sisäinen hyvinvointi hehkuu myös ulospäin. Mutta ensisijaisesti haluaisin hakea sitä sisäistä tyytyväisyyttä sen sijaan, että olisin tyytyväinen pelkkään pintaan.

Ehkä sorrun stressikierteeseen ja unettomuuteen ennen häitä, ehkä syön mitä sattuu ja jätän liikkumisen muille. Mutta toivoisin, että hääviikolla ja ennen hääpäivää ehtisin tietoisesti (kenties jopa aikataulutetusti) käyttää aikaa sisäiseen hyvinvointiin sen sijaan, että miettisin pelkkiä ulkokohtaisia asioita. Olisi upeaa varata hääviikolla aikaa läsnäololle, rauhoittumiselle ja siitä paljon puhutusta hetkestä nauttimiselle. Tähän haluan pyrkiä, jotta voisin olla hääpäivänä onnellisin ja hyvinvoivin versio itsestäni ikinä (tai ainakin vähään aikaan). Vaikka räjähtäisikin jokin finni juuri hääjuhlan aamuna keskelle naamaa.

Kuvat CC0-lisenssillä.

Unelmia: häämeikki

Koska edeltävästä unelmointipostauksesta on jo hieman aikaa, ajattelin seuraavaksi puhua vähän meikistä ja kynsistä. Miulle tulee näistä unelmoinneista aina hirmu hyvä fiilis itselleni, näitä on jotenkin hauska kirjotttaa ja yrittää miettiä, että millaista meillä sitten vuoden päästä on. Toisaalta näiden postausten avulla saa hyvin myös selkiytettyä omia ajatuksia ja toiveita, kun pitää omia ajatuksia muuttaa sanalliseen muotoon. Ja toisaalta on ihan mielettömän hauska sitten reilun vuoden päästä nähdä, että miten näiden asioiden suhteen sitten lopulta kävi.

Lähdetään vaikka liikkeelle siitä, että en halua meikkaajaa, vaan aion tehdä meikkini itse. Päätökselle on kaksi perustetta: ensinnäkin, en jaksa käyttää aikaa siihen, että etsisin toisesta kaupungista (Lappeenrannasta) sellaista kosmetologia, jonka tyyli vakuuttaisi. Kun en kuitenkaan etsi sellaista perinteistä, hentoa ja luonnollista morsianmeikkiä. Enkä edes glamourmeikkiä. Näinpä sopivan meikkiartistin löytäminen täältä Joensuusta käsin voisi olla turhan vaivalloista, kun taitava tekijä ei riitä, vaan meikkaajan pitäisi jotenkin tyyliltäänkin olla sopiva. Toisin sanoen, vaikka meikkaajalla olisi kymmenen vuoden kokemus kauniista morsianmeikistä, se ei tarkoita, että hänen tyylinsä olisi sitä, mitä itse meikiltä haen.

Toinen syy meikin tekemiseen itse on todella vahvat mieltymykseni meikkien ja oman naaman meikkaamisen suhteen. Ensinäkin suosin todella vahvasti vegaanista, tai vähintäänkin eläinkokeetonta kosmetiikkaa. En voi sanoa olevani se pyhimys, jonka meikkipussista ei löytyisi yhtään eettisesti ongelmalista tuotetta, mutta esimerkiksi kaikki arkimeikkituotteeni ovat vegaanisia. Näin ollen en halua ottaa meikkiä sellaiselta artistilta, joka käyttää mitä tahansa suurten brändien tuotteita. Toisekseen, olen niin tarkka omasta naamastani, että pienikin "väärin" (lue: eri tavalla kuin itse tekisin) tehty juttu jää ärsyttämään ja vaivaamaan. Sen lisäksi miulla on muutamia ihan ehdottomia juttuja meikkipohjan tekoon, kun oma silmä on fiksaantunut tiettyihin ihon ongelmakohtiin, jotka haluan käsitellä juuri tietyllä tavalla, piste. No hard feelings. Mutta siis, mielestäni ei ole mitään järkeä maksaa meikkaajasta, jos ei itse osaa antaa ammattilaisen hoitaa hommaa tyylillään, vaan pitää olla koko ajan ohjaamassa ja neuvomassa. Meikkihetkestä häviää kaikki rentous, jos ei voi luottaa sen ammattilaisen kädenjälkeen.

Näin ollen en siis jaksa käyttää aikaa meikkaajan etsimiseen, kun se ei selkeästi ole sellainen itselleni sopiva palvelu. Onnekseni olen vuosien aikana päässyt meikkaamaan naamaani niin festareille, tanssiesityksiin (ah, teatterimeikki...) kuin juhliinkin. Ajan kuluessa on löytynyt omalle pärställe sopivat tuotteet ja välineet, joten lähestyn häämeikki-kuvioita melko luottavaisin mielin.

Unelmameikki on siis ehdottomasti itse tehty, ja näillä näkymin suhteellisen iso ja näyttävä, eikä niin kovinkaan luonnollinen.. Joskus alkuvuodesta kokeilin mennä meikin kanssa epämukavuusalueelle, ja tein (omalla mittakaavallani) värikkään meikin, jonka tuloksen jaoin blogin ig:n puolella. Vaikka meikki saikin lämmittävän paljon kehuja, sai se miut silti vakuuttumaan siitä, että haluan hääpäivänä olla mukavuusalueellani. Ja mikäs hevarille sen tutumpaa ja turvallisempaa, kuin kotoisa musta ❤ Ja koska miulle tulee kuitenkin valkoinen mekko, voin synkistellä meikin kanssa sitten ihan rauhassa, haha!

Eli tällä hetkellä unelmien silmämeikki olisi musta smokey eye. Ja jos tekisin häämeikkini juuri nyt, ympäisin siihen varmaan mukaan mustaa glitteriä (Glitternistin ekoglitteriä, tiedoksi niille joita asia kiinnostaa). Mallikuvan mustasta silmämeikistä glitterillä höystettynä löydät esimerkiksi täältä. Haluamani lopputulos ei ole ihan näin siloteltu, vaan hieman terävämpi, joskin silti totaalisen blendattu. Pohjameikki saisi sitten puolestaan olla vaaleaan päin, jotta musta silmämeikki pääsee oikeuksiinsa - eli ensi kesänä ei sitten aurinkoa oteta kuin sen verran, etten oo ihan kalkkilaivan kalpea.

Huulet meinasin kanssa tempaista mustalla. Vaikka joku tätä ehkä kauhisteleekin, niin omasta mielestäni näytän ihan törkeän hyvältä mustassa huulipunassa. Ja hääpäivänähän on syytä tuntea itsensä ihan ekstra-kauniiksi, joten mustalla mennään. Koska meillä tehdään jo biisilistan suhteen kompromisseja hääjärjestelyissä, niin oman meikin suhteen en sitten ajatellutkaan tehdä yhden yhtään kompromissia, haha.

Miun unelmien häämeikki on siis vähintäänkin tumma, ja ehkä jollain mittapuulla myös hieman synkähkö. Toisaalta, jos ymppään glitteriä mukaan, niin onko sen jälkeen mikään enää synkkää? Ehkä ei. Ja toisaalta, ihan sama. Joni on tehnyt harvinaisen selväksi, että tykkää miun meikkityylistä, ja jos mie ja Joni ollaan lopputulokseen tyytyväisiä, niin liekkö muulla sitten edes väliä, meidän hääthän tässä on kyseessä ❤

Kuvat CC0-lisenssillä.

Häiden järjestämisen kauhea työmaa: biisilista

Kuten oon aikaisemminkin sanonut, visuaalisen puolen pohtimisen jälkeen häiden biisilista on varmaan yksi hurjimmista haasteista mitä ollaan häihin liittyen jouduttu pähkäilemään. Meidän sukulaisista ja ystäväpiiristä (liian) pieni osa on raskaamman musiikin ystäviä, joten joudutaan hieman tasapainoilemaan sen suhteen, että minkälaista musiikkia meillä soitetaan. Meidän suosikit ei oikein sovi vieraille, ja vieraiden suosikeista suuri osa ei sovi meille. Joten, kas tässä pulma.

Meille häiden soittolista on siis ollut yksi iso kysymysmerkki ja pohdinnan kohde. Meidän omissa soittolistoissa soi kuitenkin  death metal, trash metal, ihan vaan metal, metalcore ja niin edes päin (sanoiko joku metal?). Näiden ohella menee bläkkistä ja nu-metallia, sekä jonkun verran sinfonisia kokoonpanoja. Niille, joille metallimusiikki on missään määrin tuttua, tietävät kyllä, ettei meidän kuuntelema musiikki ole sitä 'easy listening' -osastoa. Ja kaikki joille genre ei ole entuudestaan tuttu, varmasti jo tähän mennessä arvasivat asian laidan: jostain ihmeen syystä death metal on melko tehokas karkoittamaan monelta tavan tallaajalta kaikenlaiset romanttiset fiilikset.

Ah kuinka romanttista (eikä tämä ole edes mikään ääriesimerkki, oisin voinut laittaa tähän jotain vielä hurmaavampaa, mutta tää biisi nyt vaan sattui soimaan taustalla)! Juurikin tästä syystä meille se täydellisen häiden soittolistan luominen on pienesti vaikeaa, koska meillä ei niin hirveästi vietetä aikaa rakkauslaulujen äärellä. Ihan blogin alkuaikoina oon todennut, että Slayerin Raining Blood ei sitten ainakaan soi häissä. Ollaankin Jonin kanssa tässä biisilistaa kasatessa pidetty hyvänä rajanvetona sitä, että jos biisi on meistä ihan mielettömän hyvä, niin se on luultavasti liikaa häävieraille, eikä näin ollen päädy meidän soittolistalle mukaan. Näin ollen jonkinlaisena ohjenuorana on ollut ajatus siitä, että jätetään meidän suosikkibiisit häistä pois, ja tehdään musiikkipuolesta kenties juhlan isoin kompromissi.

Aloitettiin biisilistan kasaaminen hyvistä kompromissibiisesitä, eli laitettiin listalle ensi alkuun 80-luvun metallin ja raskaan rockin klassikoita (Judas Priest, Deep Purple, Van Halen, Metallica jne). Lisättiin siihen päälle hieman kauniita, sinfonisempia äänimaisemia (Nightwish, Evansence, Within Temptation..), sillä ajatellaan ja toivotaan, että kaunis ja klassinen lauluääni hieman keventää raskaampaa soundia, ja olisi (ehkä?) perinteistä raskasta musiikkia helpommin lähestyttävää.

Näiden lisäksi vähän raksaamman musiikin klassisia rakkauslauluja etenkin White Snake:lta ja muutama HIM:ltä sekä AC/DC:ltä myös. Vielä ajateltiin etsiä tähän mukaan raskaamman musiikin cover-biisejä jostain ikonisista rakkauslauluista, jos vain suinkin löydetään. Ja jos ne eivät ole liian raskaita... Mutta sen voin luvata, että ihan varmasti meidän hääjuhlassa soi Upon This Dawning -yhtyeen tulkinta Carly Rae Jepsenin Call Me Maybe-biisistä, kyseessä on nimittäin yksi maailman parhaista (tai ainakin hauskimmista) covereista ikinä! Biisin voit kuunnella täältä. Ihan sama vaikka kaikista muista se olisi ihan kauhea, biisi soi meidän häissä ainakin kerran, piste. Ehkä tälle laitetaan vastapainoksi sitten muutama lässynlää rakkauslaulu, haha!

Tähän mennessä biisejä on vain mätetty soittolistaan peräkkäin ilman mitään sen kummempaa järjestystä tai suunnittelua, sillä meistä on alkuun tärkeämpää löytää niitä kuuntelukelpoisia biisejä kuin yrittää miettiä niille jotain sen erityisempää esitysjärjestystä. Varsinaisen soittolistan voi sitten kasata lähempänä hääjuhlaa, kun kaikki biisit ovat kasassa ja idea juhlan kulustakin enemmän tai vähemmän selkeä. Tällä hetkellä meillä on reilu kolme tuntia musiikkia tallessa, joten vielä tarvitsee lisää ja reilusti. Mutta ainakin homma on aloitettu ja jotain jo tehtynäkin, niin asiaa ei tarvitse paniikissa stressata. Tästä on hyvä jatkaa!

Kuvat CC0-lisenssillä.

Metallipäät haastattelussa

Blogin instagramia seuraavat tietävätkin jo, että miulla ja Jonilla oli tämän viikon perjantaina Susiraja Metal Clubin haastattelu. SMC on Joensuussa toimiva metallimusiikkiyhdistys, joka pyrkii toisaalta vahvistamaan metalliskeneä Pohjois-Karjalan alueella (etenkin ruohonjuuritasolla), ja toisaalta tarjoamaan metallipäille mahdollisuuksia tutustua ja verkostoitua. Ja järjestävät myös tapahtumia, seuraavana tulossa Joensuun Popkatu-kaupunkifestarin yhteydessä pidettävä Surmakuja. Jep, parempaa nimeä saa hakea.

Treffattiin kahvittelun merkeissä, ja muutaman kommelluksen jälkeen päädyttiin lopulta myös samaan kahvilaan! Siinä höpötellessä käytiin läpi niin meidän parisuhdetta, mutta etenkin meidän häitä ja niiden teemaa ja kaikkea mikä nyt vain suinkin voisi liittyä metallimusiikkiin. Saatettiin toki tehdä muutama kiertoliike ihan vaan hääskenestä puhumiseen (hups), mutta pääpaino oli musiikissa, metalliskenessä ja siinä, miten ja miksi haluttiin sen näkyvän meidän häissä.

Koska miulla on valitettavasti aina silloin tällöin hääskenessä hieman outolintu-olo, oli tää tapaaminen jotenkin ihastuttavan kotoisa: on paljon helpompi puhua mahdollisesta pääkallojen hyödyntämisestä osana juhlapaikan somistuksia, kun toisen osapuolen ensimmäinen reaktio ei ole "mutta eihän noin voi tehdä" tai "ai kauheata". Tai on ihana heittää läppää siitä, kuinka auringon laskiessa voitaisiin ottaa upeita potretteja doom-metallin soidessa taustalla, kun keskustelukumppani todella ymmärtää idean huumoriarvon (jos doom-metal ei ole käsitteenä tuttu, voit tutustua vaikka Shape of Despair-yhtyeen kappaleeseen Reaching the Innermost). Tai ymmärtää sen tuskan, kuinka vaikea on tuoda häihin mukaan omaa suosikkimusiikkia, koska sitä riittävästi kuunneltuaan Ninni-täti lähtisi itkien pois paikalta ja Tarmo-setä pahoittaisi mielensä pysyvästi.

Itsehän kipuilen jatkuvasti sen tasapainon kanssa, että mikä on liikaa metallia, ja mikä on taas jo liian iso kompromissi. Vaikka usein sanotaan, että häistä pitää tehdä juuri hääparin itsensä näköiset, niin on kuitenkin ihan fakta, ettei musiikkipuoli voi mitenkään olla meidän näköistä. Meidän läheisissä ihmisissä on niitä, jotka vihaavat jopa Raskasta Joulua -tuotantoa, ja niitä, jotka kuuntelevat raskasta rokkia/heviä silloin, kun ovat vihaisia. Tunnen myös ihmisiä, jotka saavat päänsärkyä metallimusiikin raskaammista suuntauksista (koska eivät selkeästi tykkää genrestä yhtään). Eikä nää tunnelmat ole sellaisia, että niitä nyt hirvittävästi haluaisi elämänsä suureen päivään mukaan. Mutta toisten metallipäiden kanssa höpötellessä hommaan saa aina kivasti näkökulmia, ja vähintäänkin ymmärrystä osakseen.

Joten, oli todella mukava päästä juttelemaan niin meidän häistä kuin hääskenestäkin sellaisen ihmisen kanssa, joka ihan oikeasti ymmärtää jokaisen "pitkätukka liimanhaistelija nisti" -vitsin hauskuuden ja sen, miten kaikki eivät halua kauniita, herkkiä ja romanttisia häitä. Ja miusta oli vaan aivan hervottoman hauskaa päästä levittämään omaa ruusukulta-läppääni eteenpäin, haha. Miun mielestä meillä oli hitsin hauska, mutta samalla aika syvällinen ja maailman menoa ihmettelevä keskustelu. Jos haluat käydä tsekkaamassa, miltä itse haastattelupostaus näyttää, pääset lukemaan SMC:n blogia täältä.

Postauksen kuvan käyttö
ilman lupaa kielletty.

Unpopular opinion: hääkuvaus?

Heti alkuun todettakoon, että en tiedä yhtään onko tää miun näkemys oikeasti edes niin kovin unpopular, mutta ainakin se on suuren häähypen vastainen. Hääkuvaushan on ihana tapa tallentaa häiden joka ikinen tapahtuma talteen muistoiksi, joihin voi sitten vuosienkin päästä palata ja elää uudestaan yhtä elämän ihanimmista päivistä. Nykyisin myös tuntuu siltä, että päivästä halutaan kaikki talteen aina aamun ensitunneista illan viimeisiin, ettei päivästä vain mitään jäisi unholaan. Pohditaan first look -kuvia ja päivän aikatauluttamista valokuvien ottamista ajatellen (ennen vai jälkeen vihkimisen, kas siinä pulma), ja monelle hääkuvaus ja käteen jäävät valokuvat ovat yksi hääsuunnitelmien kulmakivistä. Ja kuten tästä unpopular opinion -asetelmasta voi varmasti huomata, meille runsas määrä kuvia ei edusta onnea ja autuutta.

Tätä ei kuitenkaan pidä käsittää väärin. Halutaan ehdottomasti kuvia ja kuvallista materiaalia muistojen tueksi. Ollaan jo vähän pohdittu, millaisia potretteja haluttaisiin ja missä ihmeessä niitä otettaisiin, vaikka häihin on edelleen yli vuosi aikaa. Kuvilla on siis paljonkin väliä, mutta ehkä yleistä hypeä huomattavasti pienemmässä mittakaavassa.

Pienemmällä mittakaavalla tarkoitan esimerkiksi sitä, että en ole ollenkaan kiinnostunut koko päivän kestävästä dokumentaarisesta hääkuvauksesta, eikä meille sellaista tule. Jos lähdetään liikkeelle vaikkapa niistä päivän ensimmäisistä tunneista, eli juhlaan valmistautumisesta, niin miun on valitettavasti sanottava suoraan, että en näe näillä 'getting ready' -kuvilla oikeen mitään funktiota. Tällaisia kuvia selaillessa huomaa kyllä kuvaajan ammattitaidon ja usein jopa taiteellisen vision, sillä kuvat ovat yleensä teknisesti todella hyviä ja harkittuja. Mutta, näistä kuvista puuttuu mielestäni usein se hääfiilis: samanlaisia meikki- ja kampauskuvia voidaan ottaa muotinäytöksissä, teatterilavan takana ja mihin tahansa kissanristiäisiin valmistautuessa. Meikkaaja meikkaa ja kampaaja kampaa, mutta jos kuvassa ei näy morsiamen bride-tekstillä koristeltu aamutakki (tai vastaava), ei kukaan tiedä, että kuvalla on mitään tekemistä häiden kanssa.

Ja kuten olen ennenkin täällä blogin puolella, miun tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä tai sanoa jonkun tekevän jotain väärin. Oon aikaisemminkin sanonut siitä, että häihin liittyen voi tehdä vaikka kuinka luovia ja villejä ratkaisuja, ja ne ovat kaikki oikein juuri niin kauan kuin ne hääparista itsestään tuntuvat oikealta. Jos siis olet aina unelmoinut koko päivän, tai valmistautumisen, kuvaamisesta, niin anna mennä ja toteuta unelmiesi hääkuvaus ❤

Mutta tosiaaan, itselleni valmistautumisen kuvaaminen ei oikeastaan symboloi mitään. Tulen kuitenkin laittamaan itse tukkani ja meikkini, josta ei mielestäni kovin huippua kuvamateriaalia saa, kun itse nökötän peilin edessä naamaani väännellen. Jotenkin ajattelen itse niin, että en näe valmistautumisen kuvaamisessa (omalla kohdallani) mitään lisäarvoa - haluaisin enemmin vaikka toisen kaasoista kuvaavan hääpäivään valmistautumisen videolle, jotta kaikki huonot ja julkaisukelvottomat vitsit ja hermostuneet naurahdukset jäisivät talteen (kuviin kun ei ääntä ja tyhmiä vitsejä saa säilöön).

Lisäksi uskon, että tällainen ystävien keskeinen sekoilu näkyy paremmin kamerakännykällä kuvatussa videopätkässä kuin yhdessäkään huippuhienossa valokuvassa. Ihan jo siksi, että puolet inside-vitseistä tuppaa kuolemaan, jos niitä on joku ulkopuolinen kuuntelemassa. Toisin sanoen, en halua miun hääpäivän valmistautumisen näyttävän hienolta ja viimeistellyltä, enkä halua kuvaa seinällä roikkuvasta puvusta tai pöydällä olevista meikeistä. Haluan materiaalia siitä sekoilusta ja ystävyydestä, jonka takia kaasoni ovat päätyneet hommaansa, ja ne tarinat eivät aina ole niin kovin kauniita ja harmonisia. Enkä siksi halua meistä ihanan täydellistä kuvaa, jossa kilistelemme skumppalaseja. En vain koe, että se olisi meitä.

Itse hääjuhlassa otetut kuvat ovat miusta usein todella viehättäviä, varsinkin jos kuvaaja osaa hommansa ja hakee kuviin sellaisia tilanteita, joissa ihmiset nauravat ja viettävät ihanaa juhlapäivää (koska sellaisenahan jokainen haluaa hääpäivänsä muistaa: ei kukaan halua kuvaa siitä tylsistyneestä tai liikaa juoneesta vieraasta). Nämä ovat yhtä kivoja kuvia kuin muissakin juhlissa otetut kuvat, niihin on kiva palata ja muistella sitä, kuinka kivaa kaikilla sinä päivänä olikaan. Mutta toisaalta, ihan hyvin oon elämäni muutkin suuret juhlat pärjännyt sillä, että kuvia on koko juhlasta muutama, eikä kukaan ollut paikalla kuvaamassa tuntitolkulla joka ikistä ohjelmanumeroa. Ja silti näistä juhlista ja tapahtumista on jäänyt ihania muistoja.

Mutta sen sijaan ne potretit! Niitä mie rakastan ihan yli kaiken ❤ On ihana katsoa vanhoja mustavalkoisia tai seepian värisiä hääpotretteja, joissa seisotaan vakavana tärkeänä päivänä, josta jäi muistoksi ehkä yksi kuva, koska enempään ei ollut varaa. Tykkään hirmuisesti vanhempieni sukupolven studiossa otetuista hääkuvista, joita on usein jo muutamia, ja joissa vähän myös hymyillään, halataan ja ollaan sylikkäin. Ja rakastan moderneja, tarkoin valitussa miljöössä otettuja, juuri kyseisen parin näköisiä potretteja. Potreteissa, ovatpa ne miltä aikakaudelta tahansa, näkyy aina päivän tärkeys: aikanaan se oli yksi niistä harvoista tärkeistä päivistä, jotka ikuistettiin kameralla, joka tiivisti koko suuren päivän yhteen potrettiin. Tai kuten nykyisin, niissä näkyy parin luonne ja yhteinen tarina juuri sellaisena kuin he sitä haluavat hääpäivänään kertoa.

Eli kuten tästä varmastikin jo käy ilmi, miulle itselleni häihin liittyvä kuukausien valmistelu, rahanmeno, ajankäyttö ja lopulta myös se rakkaus, tiivistyy paljon puhuttuihin potrettikuviin. Siinä on tietyllä tapaa mielestäni kaikki, mitä häistä lopulta tarvitsee muistaa. Toki tämä on hieman koomisesti sanottu hääbloggaajalta, joka kirjoittaa kaiken häihin liittyvän talteen blogin postauksiin, instagram-kuviin ja fb-päivityksiin, ja joka on juuri myöntänyt, että haluaa ainakin kännykkäkameravideoita tärkeistä hetkistä. Mutta samalla ajattelen hääkuvauksesta siten, että vähemmän on enemmän. Ja mielestäni vain muutama täydellinen kuva riittää tiivistämään koko päivän.

Ja toisaalta, kun aina sanotaan, että morsiamet eivät keskity hääpäiväänsä vaan tohottavat vielä juhlassakin sitä ja tätä ja tuota, niin ainakin dokumentaarisen kuvauksen puute pakottaa keskittymään juhlaan ja vieraisiin, haha. Kun tilanteita ja muistoja ei voi rakentaa kuvien kautta jälkikäteen, on pakko rakentaa ne muistot vanhanaikaisesti juuri siinä hetkessä, ja olla läsnä juhlan jokainen sekunti.

Kyllä, olen parantumaton romantikko, joka aina välillä ajattelee, että teknologia tuppaa tulemaan ihmisen ja elämän väliin.

Kuvat CC0-

lisenssillä.