Unelmia: sulhasen asu

Täällä blogin puolella on unelmoitu jo vaikka mistä, aina häiden ajankohdasta miun unelmien hääkenkiin, mutta Joni on tässä hommassa jäänyt hieman paitsioon. Syy on ollut yksinkertaisesti se, että Joni on itsekin ollut vielä vähän epävarmoilla vesillä oman asunsa suhteen. Nyt kuitenkin pienoisesti eteenpäin potkien tsemppasin Jonia pohtimaan omaa unelmien juhla-asuaan.

Jonille meidän rokkiteema on ihan mielettömän tärkeä, ja siitäpä johtuen Jonille on ollut myös alusta asti selvää, että oma häälook on enemminkin rokkaava kuin perinteinen musta puku. Meillä ei siis olla pohdittu mustaa pukua laisinkaan, ja Joni on tuskin uhrannut edes puolikastakaan ajatusta frakille tai saketille, saatikaan näiden kahden erojen pohtimiselle. Eli, rajanveto sen suhteen, mitä häälook ei ainakaan ole, on ollut varsin helppoa, mutta sen rokkaavan asun tarkempi määritteleminen onkin ollut vähän vaikeampaa. Tästä ongelmasta oon puhunut täällä bogin puolella muissakin asiayhteyksissä, esimerkiksi täällä.

Mutta, nyt kun asiaa on vähän aikaa pohdiskeltu rauhassa (ja myönnän, myös hieman paineen alla, hups), alkaa meillä olla ainakin joitain selkeitä suuntaviivoja, joiden mukaan edetään. Ihan alusta alkaen Joni on ollut ihastunut Naskali Leather:in nahkarusetteihin, ja nahka jos mikä sopii tuommoiselle rokkiukolle hyvin. Muutoin Jonin unelmalook ei kuitenkaan perustu nahkaan, vaikka oishan se toki cool tempaista nahka-asu päälle Judas Priestin hengessä, haha. Nahkaa, ja mielettömästi niittejä ei kyllä ois yhtään hassumpi vaihtoehto, hmm...

Sen sijaan Joni haluaa liivin. Liivissä tärkeintä tuntuu olevan värimaailma, ja mie yritän aina välillä taustalta huudella juttuja istuvuudesta sun muusta hömpästä. Väri on ehdottomasti puna-musta, se on nyt tullut tässä unelmoidessa harvinaisen selväksi. Materiaalista Jonilla ei ole sen tarkempaa ajatusta, mutta ehdottoman selkeää on liivin kuviointi, jonka tulee olla rock-henkinen. Mikään perus-juhlaliivi ei nyt kelpaa, vaan jotain kuvioita pitää hommaan saada mukaan. Ja jos siinä on pääkallo, niin lisäpisteitä tulee, haha. Mutta kunhan nyt olisi vaan rock.

Liivin alle sitten paita, sekin joko musta tai punainen, riippuu vähän siitä liivistä. Tässä mennään varmaan ihan peruspaidalla, ellei Joni laita jo olemassa olevaa Motör Head -kauluspaitaa, tai innostu hommaamaan jotain vastaavaa bändituotetta. Karu fakta vain on, että bändipaita menee helposti vähän "hukkaan" liivin alla, kun niissä usein se kuvio on selässä. Mutta, saa nähdä mihin suuntaan tää sit lopulta kääntyy.

Housut sen sijaan ovat iso kysymysmerkki. Ainoastaan se on selvää, että jotkut housut tuolle tulee, skottihameesta tai vastaavasta Joni ei innostu yhtään. Niin ja taas kerran, ei tule mustia juhlahousuja, vaan jotain muuta. Mutta mitä, saa nähdä. Ainut mitä miulla on tähän sanottavaa, on se, että onneksi häihin on vielä vajaa vuosi aikaa, niin on kyllä aikaa ihmetellä tätä housuasiaa ihan ajan kanssa. Ja kaikkea muutakin, esim niitä asusteita.

Yritän sitten jossain vaiheessa käydä vähän läpi Jonin ajatuksia asusteiden suhteen (muidenkin kuin nahkarusetin), ja sitten pitäisi varmaan käydä tuota häälookkia vielä muilta osin läpi, sitä mukaa kun ajatus näiden osalta lähtee selkiintymään. Näitä odotellessa, jos tuntuu että jokin tärkeä osa-alue on jäänyt kokonaan unelmoimatta, mistä haluaisit kuulla jo ennen lopullisten päätösten tekemistä, niin jätä ihmeessä kommenttia joko ig:n puolella tai suoraan tähän postauksen alle!

Postauksen ensimmäinen
kuva CC0-lisenssillä

Koli - täällä viettäisin miljoonahääni

Tämä postaus ei ole varsinainen unelmointipostaus, mutta liikkuu kyllä siinä ja hilkulla. Kyseessä ei ole varsinainen unelmointi sen takia, ettei tätä ideaa tulla mitenkään päin toteuttamaan meidän häihin liittyen, sillä meille ajatus on oikeasti ihan mahdoton. Tai no, ajatus on ihan absurdi kenelle tahansa, kunhan riittävän pitkälle mennään. Mutta, näin se menisi jos ihan kaikki olisi mahdollista ja kaiken aina säätilaan asti voisi päättää itse.

Yhdessä Facebookin monista hääryhmistä tuli nimittäin muutama päivä sitten puhetta luksushäistä ja siitä, mitä luksus kenellekin tarkoittaa. Aluksi ajattelin, että miulla ei ole tälle keskustelulle mitään annettavaa, mutta nyt muutaman päivän jälkijunassa tajusin, millaista luksusta omiin häihini haluaisin, jos aivan kaikki olisi täydellisen mahdollista. Se ei olisi kultaa, timantteja ja ilotulitusta, vaan mahdolisuus järjestää juhlat karussa maastossa silloinkin, kun esimerkiksi isovanhempien on täysin mahdotonta päästä sinne. Mutta jos rahaa olisi kuin roskaa, niin kyllä sitä keinot keksisi.

Eli, yksi miun ns. mahdottomista häähaaveista olisikin vihkimisen järjestäminen ja potrettien ottaminen Kolilla. Kolin kansallispuisto Lieksassa, Pohjois-Karjalassa on ennen kaikkea tunnettu vaaroistaan, joista Ukko-Koli reilun 340 metrin korkeudessa on myös hyvin suosittu hääpotrettien ottopaikka. Muutaman sadan metrin päässä Akka-Kolilla otetaan myös kuvia, ja Akan näköalatasanteen alta löytyy myös vihkimiskäytössä kohtalaisen yleinen Hiljaisuuden temppeli. Kyseinen paikka olisi hieno, jos olisi mahdollisuus olla varma siitä, ettei omana juhlapäivänä sataisi vettä, tai jos budjetti riittäisi toimittamaan paikalle jonkinlaisen katoksen tapaisen suojaamaan sateelta (tai toki vaihtoehtoisesti paahteelta).

Ja tokihan sitä rahaa saisi melkoisen määrän kulumaan siihen, että saataisiin juhlaväki paikan päälle. Varsinkin, kun isovanhemmat tuntuvat olevan lonkkiensa kanssa nyt jatkuvasti leikkauksissa, niin siinähän sitä saisikin keksiä luovia tapoja ihmisten liikutteluun Kolin korkeuksiin. Seurasin nimittäin sunnuntain reissullani muutamaa urheaa perhettä, jotka taistelivat Kolin rinteitä lastenvaunujen kanssa, ja pohdin, kuinka hurjalta meno näyttäisi mummon ja pyörätuolin kanssa. Mutta jos käytössä olisi 100 000 euron (luksus) hääbudjetti, sillä kyllä järjestäisi kaikki vieraat tavalla tai toisella ihan minne päin maailmaa tahansa - miksei siis myös keskelle vaaramaisemaa. Ja toki, jos nyt vieraista puhutaan, niin olisihan se hienoa pystyä kaiken muun ohella tarjoamaan kaikille matkat ja majoitukset Pohjois-Karjalaan. 

Kuten sanottu, Ukko-Koli on suosittu hääkuvien ottopaikka, ja aivan syystä. Korkealta avautuu mieletön maisema, kallion paljas laki on varsin kohtuullinen alusta poseerauksille ja tuulikin käy huipulla luultavasti sen verran, että huntuun saadaan luontaisestikin hieman liikettä. Ukko on myös kohtuullisen tarpomisen päässä, sillä matkaa huipulle ja takaisin kertyy vain 800 metriä. Juhla-asuissa kenties hieman raskaat 800 metriä, mutta silti, moneen muuhun kansallismaisemakohteeseen verrattuna matka on todella kohtuullinen ja helppokulkuinen. Halutessaan voi vaikka mennä portaita pitkin. Joten, Ukko on kyllä hääparien ehdottoman huomion arvoinen.

Mutta, jos miulla olisi rahaa kuin roskaa, haluaisin ottaa potretit Ukon sijaan Mäkrävaaralla. Tänne ei tosin hullukaan tarvo juhlatamineissa, kun matkaa kunnollisilla ulkoiluvarusteillakin kertyy useamman tunnin edestä. Mäkrä on kuitenkin omaan silmääni maisemaltaan Ukko-Kolia huomattavasti miellyttävämpi. Lisäksi Mäkrällä ei käy samanlainen ihmisvilinä kuin mitä Ukon huipulla on jatkuvasti. Ei sillä, ihmiset ovat aina omalla kohdallani olleet hyvällä tuulella ja terveellä maalaisjärjellä varustettuja, mutta silti, jos olisi varaa (ja halua) lennättää itsensä Mäkrälle ottamaan potretteja, niin varmasti menisin. Mutta hei, ette voi ainakaan huonosta mausta syyttää, onhan itse Järnefeltkin kuulema maalannut Mäkrällä! Ottaisin hääpotretit samoissa maisemissa, vaikka maisema lieneekin jo hieman muuttunut sitten Järnefeltin.

Tällaiset unelmathan vaatisivat "vain" työryhmän suojaamaan vihkipaikan huonolta säältä, jonkun ennatamäärittelemättömän keinon kuljettaa isovanhemmat Kolille, varmaan yksityiskäyttöön helikopterin ja jonkun hullun sitä lentämään..ja jonkinlaisen Mission Impossible -henkisen tavan laskeutua jonnekin Mäkrävaaran huippukohdista. Ja ehkä kuitenkin myös riittävän hyvän varavaihtoehdon, jos vaikka sattuisi kopterilentäjä olemaan flunssassa juuri meidän juhlapäivänä.

Toisin sanoen, en ikinä pystyisi edes vitsillä suunnittelemaan jotain näin hullua. Jos haaveet ois totta, niin oishan tuo upeaa, mutta ihan oikeasti: niin paljon kuin Kolia paikkana rakastankin, en toivottavasti koskaan ole niin hullu, että lähtisin juhlatamineissa rymyämään metsään tuntikausiksi. Mutta, niin hullu saatan kyllä olla, että vuosipäiväkuvat tullaan ottamaan Mäkrällä (ihan ulkoiluvaatetuksessa tosin)! Siinähän sitä tulee kuvaukselle hintaa, kun tarvotaan ensin paikan päälle 1,5 tuntia, otetaan kuvat ja rämmitään vielä sama matka takaisin. Taitaa tulla halvemmaksi ottaa ns. koko päivän dokumentaarinen kuvaus, haha!

Vaikka Etelä-Karjalasta tulenkin, niin Koli on kyllä saanut miut rakastamaan tätä pohjoistakin Karjalaa ihan yhtä lailla.

Kuvat CC0-lisenssillä

Meille tulee häävideo!

Kuvaaminen on ollut yksi tämän blogin puhututtaneimmista ja kauhistelluimmista aiheista, ja vihdoin ja viimein voidaan tämä kuvaus-asia laittaa pieneksi aikaa pakettiin. Tai ainakin voidaan yhden ison etapin koittaneen meidän hääsuunnittelussa, sillä meillä on hääkuvaaja. Tai tarkemmin sanottuna, meillä on videokuvaaja!

Kuten olen aina silloin tällöin postauksissa vihjannut (esimerkiksi täällä), tunnen jostain syystä mieletöntä vetoa häävideoita kohtaan. Taitava kuvaaja saa niihin välittymään tunnesisältöä ihan eri skaalalla, kuin mitä valokuviin saadaan sisällytettyä. Tämä ei tarkoita, etteikö valokuva voisi olla uskomattoman tehokas viestintäkeino, tai että valokuva olisi jotenkin puutteellinen versio videosta. Varmaan jokainen länsimaalainen koululainen on jossain vaiheessa kohdannut kuvan, joka englanniksi kulkee nimellä Napalm Girl. Eikä kenellekään tarvitse selittää, kuinka valtava vaikutus kuvalla oli silloin, ja on edelleen. Hieman toiveikkaammissa tunnelmissa esiintyy klassikkovalokuvan Tankkimies. Siinä sitä valokuvan voimaa.

Mutta meille tulee siis häävideo, ja sen kylkeen niitä valokuvia. Valokuvataan ne häiden ikoniset osuudet, ja muutoin juhla tallentuu videomuotoon. Juhlan taltioinnista meillä vastaa ihan kotikulmilta löytynyt Säynevirta Photographyn Harri. Harrin vahvinta osaamista ovat häävideot ja lapsikuvat, joiden lisäksi selkeästi koirakuvat ovat hänelle mieleen. Näiden lisäksi Harri on tehnyt yhteistyötä niin kuvan kuin videonkin kautta paikallisten hevibändien kanssa, mikä tietysti on meistä vaan ihan hitsin hienoa. Kun tutustuttiin Harrin aikaisempiin videoihin, oltiin ihan myytyjä: kaikki yhtä tyylikkäitä, mutta silti aina myös jokaisen parin tyylisiä. Esimerkiksi täältä löytyy yksi Harrin tuoreimmista, lyhyistä häävideokoosteista.

Ja jos satuit tuon häävideon katsomaan, niin varmasti huomasit, kuinka paljon tunnetta mahtuu ihan vain muutamankin minuutin mittaiseen videoon? Kuten sanottu, miulle video välittää mielettömästi isommalla volyymilla niin juhlaväen kuin hääparinkin tunnemaailmaa, joka etenkin häissä on mielestäni sitä ydintä ja muistamisen arvoista. Toki joo,  saahan sille videolle kaikki yksityiskohdat siinä samalla, mutta minkä arvoisia ovat yksityiskohtaiset muistot, jos tunne jää välittymättä? Täällä mie kotisohvalla istun, kirjoitan tätä postausta ja herkistelen noille videoille. Ja juurikin tästä syystä halusin myös meille häävideon.

Meillä on ehtinyt jo ollakin yksi alustava palaveri Harrin kanssa, jolloin kävimme vähän alustavia toiveitamme läpi kuvauksen suhteen, hänen yleisiä toimintatapojaan kuvaajana ja myöskin hänen toiveitaan juurikin videokuvaukseen liittyen. Tiedän, että kaikki kuvaajat eivät tällaista alustavaa palaveria edes suostu pitämään (kun lopullinen suunnittelupalaveri on lähempänä hääjuhlaa), mutta miun mielestä tämä oli aivan erinomaisen hyvä tapa vielä tutustua kuvaajaan face-to-face. Joten, suosittelen ehdottomasti kysymään tällaiseen tapaamiseen mahdollisuutta omalta kuvaajalta. Tai kuten meidän tapauksessa, toivottavasti muutkin löytävät kuvaajan, joka ihan itse tällaista tapaamista ehdottaa.

Itse nimittäin ajattelen, että tällaisen rennon kahvittelun lomassa toiveiden ja ajatusten läpikäyminen on huomattavasti vaivattomampaa ja nopeampaa kuin loputon sähköpostiviestien ketju. Joten ajattelisin tämän olevan ihan win-win niin hääparin kuin kuvaajankin puolelta, vaikka tietenkään näin aikaisessa vaiheessa ihan niitä ihan lopullisia kuvaussuunnitelmia lyödäkään lukkoon. Mutta hyvät raamit sillä saadaan aikaiseksi.

Tässä vaiheessa meillä siis puhutaan 8h videokuvauksesta, vihkimisen kuvaamisesta, hääpotreteista ja yhteiskuvista juhlaväen kanssa. Videokuvaukseen sisältyy myös mahdollisuus dronen käyttöön, mistä etenkin Joni on innoissaan. Ja Harri siis hoitaa koko homman alusta loppuun. Kuvaustoiveisiin ja kuvauspaketin sisältöön voin palata myöhemmin vielä erikseen, kunhan saadaan itsekin ajatuksia ja toiveita vielä jäsentymään. Mutta lupaan pitää teidät lukijat tästä ajan tasalla.

Kuvat CC0-lisenssillä.

Vuoden päivät hääbloggausta

Otsikko sen jo sanookin, blogi on parin päivän päästä ollut jo vuoden verran olemassa. Näitä tämän tyylisiä "blogi 1-v." postauksia on kirjoitettu paljon, eikä näistä varmaan saa enää tekemälläkään mitään kovin uniikkeja katsauksia, mitä nyt toki jokainen blogi on omalla tavallaan ainutkertainen. Ajattelin siis lähestyä tätä vuoden rajapyykkiä poimimalla matkan varrelta muutamia postauksia, joiden kautta käyn sitten tätä meidän jo vuoden verran kestänyttä hääsuunnitteluprojektia hieman läpi.

Toki tässä yhteydessä on syytä vielä erikseen noteerata blogin ensimmäinen postaus, jossa ihanasti käy ilmi, kuinka pihalla koko hääsuunnittelusta vielä tuossa vaiheessa oltiin. Ensimmäisen postauksen ytimessä on Slayerin Raining Blood -biisi, mikä kyllä kuvasti meidän sen hetkistä hääsuunnittelun tilaa melkoisen erinomaisesti: tiedettiin että heviä halutaan, mutta muusta ei sitten ollutkaan mitään ideaa. Toisaalta näen tässä myös Jonin mielettömän kasvun häiden suunnittelijana ja ideoijana, sillä vitsailevasta "jos vaan moshataan Slayerin tahtiin koko ilta" tyypistä on kuoriutunut häitä tosissaan visioiva tuleva aviomies. Kyllähän mie tiesin, että häät on sille iso juttu, mutta en mie olisi vuosi sitten osannut näin isoa panostusta odottaa.

Meille häiden suunnittelun alkuaika näyttäytyy näin jälkikäteen katsottaessa melkoisena kipuiluna sen suhteen, mitä halutaan ja toivotaan elämän monet realiteetit huomioiden: mitä tehdä, kun haluat heavya, mutta mikään ei saa olla liian raskasta, synkkää tai meluisaa. Entä mitä nyt ylipäätään haluaa koko häiltä - mitä perinteitä noudattaa, mitä skipata, ja mitkä twistata ihan uuteen uskoon? Tykkään kirjastoista, ja kirjoista, ja vaikka näin nettiaikana on vaikka mitä sivustoa ja sovellusta häiden suunnitteluun, itselleni kirjallisuus toimii silti parhaiten. Ja tässä postauksessa mainituista kirjoista tykkään edelleen, toivottavasti niistä on iloa siullekin.

Miun omaa suosikkiosastoa tässä blogissa ovat olleet unelmointi-postaukset, joista ensimmäisestä ajattelin, että tuleekohan tästä jutusta yhtään mitään. Mutta näin jälkikäteen voin todeta idean ihanaksi, sillä miusta on todella kiva palata aina silloin tällöin takaisin vanhoihin unelmointipostauksiin ja huomata, miten jotkut unelmat ovat edelleen täysin samoja, ja kuinka osa on ehkä vajaan vuoden takaa jo hieman kehittynyt. Ja etenkin häiden jälkeen on ihana päästä vertailemaan, kuinka hyvin meidän unelmat sitten lopulta toteutuivat.

Blogin alkutaipaleen ehdottomasti tykätyimpiin postauksiin kuului Häät-lehden silloista uusinta numeroa käsittelevä Häälehtiä hevarille -postaus. Saanko nyt ihan ensialkuun sanoa, että tykkään tuosta postauksen otsikosta edelleen ihan todella paljon! Kun vaan saisi aina otsikot toimivaan noin kivasti, haha. Tätä postausta jännitin aikanaan ihan kauheasti, ja olikin ihana huomata, että postaus sai kuitenkin positiivisen vastaanoton niin Häät-lehden kuin teidän lukijoidenkin puolelta. Ja oli kiva huomata, ettei näiden fiilisten kanssa ollut ihan yksin.

Häät-lehdestä puhuttaessa yhdeksi valtaisaksi merkkipaaluksi kuuluu Metallipäiden pääsy osaksi Häät-blogiyhteisöä. Miitti Tampereella oli upea, mutta täällä blogin puolella olen näin jälkikäteen aina silloin tällöin fiilistellyt tätä sneak peek -postausta. Kyseinen otsikko on varmaan hakukoneoptimoinnin kannalta huonoin mahdollinen, mutta luotan siihen, että kanssahevarin se ohjaa heti oikeaan mielentilaan. Edelleen salaa haaveilen hääkuvauksen viemistä keskelle metsää, mutta mukavuuden nimissä taidetaan jättää hyttyset ja paarmat ihan keskenään sinne erämaahan ja ottaa potretit jossain urbaanimmassa ympäristössä.

Vaikka rokkaavien häiden suunnittelu on välillä ollut melkoista kipuilua, on meillä kuitenkin ollut ihanan tsemppaavia ja ylipäätään häistä kiinnostuneita sukulaisia, vaikka ei ihan kaikesta ainaa samaa mieltä ollakaan ❤ Meistä on ihanaa, että olette olleet tässä mukana, ja suhtautuneet valintoihimme myös kunnioittaen, u olisitte itse ehkä tehneet häiden suhteen erilaisia valintoja. Koittakaa vielä vuoden verran jaksaa mukana, äkkiä se aika kuluu ❤

Tämän vuoden puolelle siirryttäessä aloin ehkä enemmän keskustelemaan blogin puolella häistä myös yleisellä tasolla, kun taas ensimmäisissä postauksissa fokus oli todella tarkasti ihan vain omissa häissä. Näistä yleisemmistä postauksista luetuimpien joukossa on etiketti-postauspari, jonka toinen osa löytyy täältä blogista ja toinen Häät-lehden verkkosivulta. Tuoreemmista postauksista on lähes yhtä innokkaasti käyty lukemassa myös meidän unelmien hääkakusta, joten hääkakulla näyttää myös edelleen olevan hyvin vakiintunut paikka osana häiden suunnittelua.

Postaus alkaa näköjään venyä kuin nälkävuosi (näköjään tänne on vuoden aikana saanut mahdutettua jo melko paljon kaikkea muistelemisen arvoista), joten parempi alkaa kääriä hommaa kasaan. Vuoden aikana blogiin ilmestyi 89 postausta, eli ihan ei pyöreisiin lukuihin päästy. Mutta eipä tätä nyt lukujen takia tehdäkään, tässä mennään niin fiiliksen mukaan kuin vain suinkin mahdollista: kun asenne on rock niin kaikki on hyvin. Ja jos etsit rokkaavaa asennetta omiin hääjuhliisi, suosittelen lukaisemaan vielä tämän postauksen läpi, ja sitten voidaan tämä postaus sopia päättyneeksi.

Ja hitot, tämä helmi on ihan pakko jakaa vielä, tämä jos mikä on sitä inspiraatiota aidoimmillaan! Tää kuuluu ehdottomasti upeimpiin juttuihin, mitä oon täällä blogin puolella päässyt touhuamaan ❤

Kuvat CC0-lisenssillä.

Dokumentaarinen valokuvaus - ei on edelleen ei

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa totesin, oli heinäkuu meille hääsuunnittelun (ja siviilielämänkin, pakko myöntää) kannalta melko hektistä aikaa. Ja siltikin, vaikka tuntuu että sähköposteja on lähtenyt ja saapunut mielettömiä määriä, vaikka ollaan tavattu jos kenen kanssa, ja vaikka moni asia on edistynyt ja konkretisoitunut, tuntuu samaan aikaan siltä, että juuri mikään ei ole muuttunut. Hektinen heinäkuu vaihtuu mielettömästä työmäärästä huolimatta varsin muuttumattomana toivottavasti hieman hillitympään elokuuhun.

Erityisen paljon ollaan touhuttu viime kuussa hääkuvaamisen äärellä, ja siksipä jatkan nyt tätä kuvaus-asian purkamista. Löysimme viime kuussa sekä täältä blogin kautta, että lopulta myös Häät kuviksi -fb-ryhmästä ihastuttavan paljon meidän häistä kiinnostuneita kuvaajia. Toki fb-ryhmän kommentteihin mahtuu aina myös niitä, jotka vain spämmäävät oman linkkinsä kommenttiin postausta lukematta (tästä voisin avautua myöhemmin lisää, kiinnostaako ketään?), mutta saimme silti yllättyä positiivisesti heavy metal -henkisten kuvaajien määrästä. Ihana huomata, kuinka Suomi on ihan oikeasti Capital of Metal, ja kuinka meitä metallipäitä löytyy ihan ja joka paikasta!

Heavy metal -henkisyys ei ollut meille mikään ehdoton vaade, vaan enemminkin sellainen hienovarainen toive, jonka toivoimme salaa helpottavan sopivan kuvaustyylin löytämistä. Emme nimittäin missään nimessä kaipaa umpiromanttisia kuvia: vaikka nekin toki hurmaavia ovatkin, ne eivät tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Sen sijaan meidän kuvissa saa olla kontrastia, tummaa värimaailmaa ja sopiva määrä myös huumoria. Kuka muka sanoi, että hääkuvien pitää olla hempeitä, siirappisia ja ruusukultaisia?

Mutta, kuten täällä blogin puolella aikaisemminkin kirjoitin, olemme olleet alusta alkaen melko kriittisiä dokumentaarista valokuvausta kohtaan. Ja vaikka moni koittikin meille etenkin instagramin puolella vakuutella, että dokumentaarinen kuvaus on yksi tärkeimpiä asioita hääpäivässä, niin joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että meille ei siltikään tule hääalbumiin satoja kuvia hääpäivästämme, vaan ihan muutamilla kuvilla mennään. Kai sitä on syntynyt jotenkin valuvikaisena, mutta en kerta kaikkiaan näe satojen valokuvien hienoutta yhdestä ainoasta päivästä. Vaikka kuvaan itsekin harrastusmielessä, ja rakastan palata lapsuuden kuva-albumeihin, samaan aikaan 500 kuvaa yhdestä päivästä tuntuu vain kerta kaikkiaan liialta. En pysty selittämään tätä, eikä miun kai onneksi tarvitsekaan. Häät saa onneksi jokainen vääntää juuri mieleisekseen.

Sen sijaan oon alusta alkaen ollut keesin huippuani myöten rakastunut häävidoihin. Ja jos nyt hääpäivä on jotenkin pakollista dokumentoida alusta loppuun, niin valitsen ehdottomasti häävideon (ja onneksi Joni on tästä samaa mieltä). Kun katson muiden ihmisten hääjuhlassa otettuja kuvia, voin todeta kuvan olevan nätti, mutta se ei lähtökohtaisesti herätä miussa mitään sen suurempia tunteita. Jos katson hääpotretteja, tunnen sydämmessäni lämpöä, vaikka miulla ei olisi aavistustakaan siitä, ketkä kuvassa ovat. Ja jos katson miulle täysin tuntemattomien ihmisten häävideota, huomaan äkkiä itkeväni, koska hyvin tehty video imaisee miut jotenkin täysin mukaansa. Videolla näkyvä ihmisten onnellisuus on vaan kerta kaikkisen koskettavaa, ja osuu ja uppoaa allekirjoittaneen itkuhermoon täysin.

Siispä meillä lähdetään rakentamaan hääpäivän taltiointia videosta käsin. Ajateltiin, että päivän ikuistamisen päätuote voisikin olla häävideo (kuten ajateltiin jo aikoja sitten, mutta nyt ajatus muuttui konkretiaksi), jonka rinnalla potretit ja muutama muu valokuva kulkisivat. Tai no, en edelleenkään osaa sanoa, kumpi on se "päätuote", potretit vai video, mutta ainakaan se ei ole viisitoista tusinaa valokuvia. Ehkä meidän häissä sekä potretit että video tulevat kulkemaan rinta rinnan yhtä merkittävinä, kummankaan olematta toista enempää se päätuote.

En edelleenkään voi sanoa olevani ehdottoman vakuuttunut siitä, että häistä pitää olla jonkinlainen koko päivän (tai vähintään kuuden tunnin) dokumentointi. En osaa edes ajatella, että kukaan sitä tarvitsisi, ellei sitten ole jonkinlainen muistin toiminnan häiriö. Enkä ole edes lähtökohtaisesti sitä mieltä, että omista häistä edes tarvitsee muistaa joka ikistä yksityiskohtaa, vaan olen edelleen sitä mieltä, että myös yksi ainut kuva voi tuoda kaikki ne (muistamisen arvoiset) muistot mieleen. Siksi uskalsin otsikoida postauksen hieman klikkiotsikkomaisesti, sillä olen todella sitä mieltä, että myö, tai kukaan muukaan ei sitä tarvitse, eikä sen varsinkaan pitäisi kuulua jotenkin pakollisena osana häiden viettoon (tai että sen puuttuminen olisi jotenkin karmaiseva puute häiden vietossa).

Sen sijaan voin sanoa, että haluan häävideon. Olen nimittäin pohjattoman utelias näkemään, kuinka tulen lopulta reagoimaan omaan videoomme, jos itken jo täysin tuntemattomien ihmisten videoille. Noh, sen näkee sitten tulevaisuudessa. Mutta kyse on minun halustani, ei tarpeesta tai pakosta (tai noh, kai tässä joutui melkoisen sosiaalisen paineen ryöpytettäväksi, mutta itsepä menin kysymään muiden mielipiteitä, haha). Onhan meidän asetelma vähän nurinkurinen ja hieman hassu, kun yleensä kuvat ovat se pääjuttu, ja niiden lisäksi on sitten videota, jos niikseen tulee. Mutta meille ei sitten tule kuvia potretteja lukuun ottamatta ollenkaan, ja videota haluamme puolestaan sitäkin enemmän. 

Jos tähän nyt joku opettavainen lopetus pitää laittaa, niin vaikka se, että tehkää hyvät ihmiset omien häidenne suhteen juuri niin kuin teistä tuntuu hyvältä. Elkää halutko samoja asioita kuin muut vain siksi, että niin on tapana tehdä, vaan pysähtykää hetkeksi pohtimaan, mitä juuri te haluatte. Ja kun tiedätte mitä haluatte, olkaa rohkeita tekemään juuri omanlaisenne ratkaisut, elkääkä antako kenekään kyseenalaistaa juhlaanne.

Kuvat CC0-lisenssillä.