perjantai 16. lokakuuta 2020

Vihkiminen luonnon keskellä

Huhhuh! Blogi on ollut hiljaa kuukauden päivät, mikä tuntuu ihan kauhealta. Viivästys uuden postauksen ilmestymisessä on kuitenkin johtunut kivoista jutuista, kun oon saanut sekä uuden työn, että ollaan myös Jonin kanssa syyskuun lopussa muutettu uuteen asuntoon. Kaksi isoa (vaikkakin hyvää) muutosta on siis vienyt voimia melkoisesti, jolloin omille harrastuksille ei ole pahemmin jäänyt aikaa (lue: tavoitteena on päästä taas kiinni elämään marraskuun puolella).

Sen enempää on tosin turha jauhaa allekirjoittaneen henkilökohtaisesta kiireestä tai elämän muutoskohdista. Tänään halusin käydä läpi meidän vihkimistä ja ennen kaikkea sen paikkaa, joka oli siis Akka-Kolin huippu Kolin kansallispuistossa. Ihanasti luonnon keskellä, auringon paistaessa (onneksi, sillä muualla Pohjois-Karjalassa satoi meidän hääpäivänä) ja lintujen laulaessa. Rakkaiden sukulaisten ja ystävien läsnäollessa, kuin myös täysin tuntemattomien ulkoilijoidenkin.



Naimisiinmeno luonnon keskellä on parhaimmillaan upea kokemus, mutta puhutaan aluksi hieman asiaan liittyvistä negatiivisemmista puolista, jotka on miun mielestä hyvä tiedostaa, jos vihkipaikka on muu kuin suljettu, yksityinen tila. Jos siis haaveilet vihkimisestä keskellä kauneinta luontoa, siinä puistossa jossa kävitte ensitreffeillä piknikillä tai kotikaupunkinne näyttävän museorakennuksen miljöössä, kannattaa asian pohtimiseen käyttää hieman aikaa. Idea on toki ihana, mutta koska koko maailma ei jaa hääkuplaasi kanssasi, kannattaa käyttää hetki karujen faktojen äärellä pysähtymiseen.

Koska itse menin naimisiin kansallispuistossa, eli julkisella paikalla, kannustan toki kaikkia muitakin tekemään niin, jos koette kohteen itsellenne niin merkitykselliseksi, että olette valmiit hyväksymään myös mahdolliset haittapuolet. Näistä ilmeisin on toki se, että julkisella paikalla tapahtuvaa vihkimistänne saattaa tulla seuraamaan aika monta kutsumatonta silmäparia.

Jos meidän häät olisivat toteutuneet alkuperäisen suunnitelman mukaan, olisi meillä ollut vihimisessä noin 40 henkilöä. Koronan mukanaan tuomien muutosten takia kutsuimme vihkimiseen alle puolet tästä määrästä, ja odotimme paikalle 16 vierasta. Kansallispuistossa meidän vihkimistä jäi kuitenkin seuraamaan sen verran paljon ihmisiä, että taisimme lopulta päästä jopa alkuperäisen henkilömäärämme yli. Ihmiset saattavat siis jäädä asiakseen seuraamaan vihkimistänne, ja julkisella paikalla ette voi heitä myöskään estää - kaikilla muillakin on aivan yhtä suuri oikeus julkiseen paikkaan kuin teilläkin.


Miedän kutsumattomia, mutta oikein mukavia häävieraita.
Kuva: Harri Viisainen, ethän käytä kuvaa ilman lupaa


Lähtökohtaisesti suomalaiset ovat kuitenkin sen verran hiljaista porukkaa, että ei tästä kutsumattomasta yleisöstä ollut meille, vieraille tai vihkimiselle mitään haittaa. Selkeimmin ei-kutsuttu yleisömme osoitti läsnäolonsa häävalssimme jälkeen, kun saimme raikuvammat aplodit, kuin mitä pelkät kutsuvieraamme olisivat koskaan saaneet aikaan. Muutoin nämä ylimääräiset silmäparit olivat miun ja Jonin silmissä suorastaan näkymättömiä.

Vaikka nämä ihmiset olivat meille näkymättömiä, emme myö olleet sitä heille. Muutamat ottivat myös kuvia puhelimillaan, mikä on sekin julkisella paikalla ihan sallittua. Hääparilla ei ole mitään oikeutta estää näitä tuntemattomia ihmisiä kuvaamasta itseään, jos vihkiminen tapahtuu julkisella paikalla, ja tämä on todella tärkeää miun mielestä tiedostaa etukäteen.

On myös hyvä varautua siihen, että vaikka suurin osa ihmisistä kunnioittaa toisten hääpäivää, eivät kaikki tunne- tai asennevammaiset yksilöt siihen pysty. Meidänkin vihkimisen läpi kulki alkusoiton aikana vielä muutama vaeltaja/ulkoilija ihan vaan juhlaväen läpi, vaikka olisivat voineet myös kiertää Hiljaisuuden temppelin (eli meidän vihkipaikan) käyttämällä toista huipulle vievää polkua. Itse seremonian aikana olimme Jonin kanssa toki selkä vieraisiin päin, joten vaikea sanoa tapahtuiko silloin mitään vai ei, mutta oman käsitykseni mukaan ainoastaan tämä yksi pikkuporukka kulki suoraan vihkipaikkamme läpi. Ei siis kovin paha. Mutta jos tuntuu, että tällainen voisi mahdollisesti jopa pilata oman fiiliksesi hääpäivänä, niin skippaa vihkiminen luonnossa ihan saman tien.


Kuva: Harri Viisainen
Kuvan käyttöoikeus: CC4.0 ei-kaupallinen


Näitä paria arjen antisankaria lukuunottamatta muut kansallispuiston vierailijat olivat todella hurmaavia, kilttejä ja kohteliaita. Saimme ohikulkijoilta todella sydämellisiä onnitteluja, ja olisipa puistossa vieraillut pappikin voinut meidät kuulemma omasta puolestaan vaikka vihkiäkin! Miulla ei ollut sydäntä kertoa hänelle, ettei hän valitettavasti voisi meitä vihkiä (meistä toinen ei kuulu kirkkoon), joten kiitimme häntä Jonin kanssa vain lämpimästi kauniista eleestä. Olihan se hirmu symppis ehdotus, vaikka siinä tilanteessa jokainen toki tiesi, että meillä on kyllä vihkijä omasta takaa. Eihän hääparit vaan hengaile julkisilla paikoilla odottamassa, että joku heidät vihkisi. Mutta sepä ei vähennä yhtään tuon lausahduksen arvoa.

Mutta tosiaan, jos tuntemattomille ihmisille puhuminen, onnittelujen vastaanottaminen ja muutaman sanan vaihtaminen tuntuu kauhealta, ei taaskaan kannata mennä julkisella paikalla naimisiin. Jos taas tällainen ei haittaa, tai tuntuu jopa uniikilta, ihanalta ja sopivan sattumanvaraiselta lisäykseltä tilaisuuteen, niin antaa mennä vaan. Miun mieltä nää tuntemattomien jakamat kauniit sanat lämmittää edelleen.


Kuva: Säynevirta Photography & Video
Ethän käytä kuvaa ilman lupaa.


Muutenkin meidän kokemus oli tosi positiivinen, joten en maalailisi turhaan mitään kauhukuvia vihkimisen tuhoavista mänteistä, sillä ainakin meidän tilaisuudessa niin läheisetkin kuin tuntemattomatkin osallistujat osasivat käyttäytyä oikein hienosti. Toki on hyvä tiedostaa julkiseen paikkaan liittyvät realiteetit ja miettiä niiden sopivuutta omaan ideaalikuvaan häistä tai vihkitilaisuudesta. Koska niin kauan kuin ratkaisut ovat teille oikeita, vihkitilaisuudesta jää varmasti kaunis muisto, oli tilaisuus sitten ihan millainen tahansa. Ja meille Koli oli ehdottomasti oikea paikka, ylimääräisistä häävieraista huolimatta.

Postauksen kuvat CC0, ellei
kuvan yhteydessä toisin mainita.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Meidän hääpäivä: meidän häälook

Tässä parissa viime postauksessa ollaan purettu auki meidän hääpäivää, ja nyt on aika jatkaa meidän häälookilla! Tämän aiheen ympärillä onkin tullut myös unelmoitua melkoinen määrä, joten tässä postauksessa päästään samalla näkemään, miten meidän tyyliin ja ylipäätään ulkonäköön liittyvät toiveet loppujen lopuksi toteutuivatkaan. Ja huom, en ole palannut yhteenkään unelmointi-postaukseen sen kirjoittamisen jälkeen, sillä en halunnut pitää sen hetken haaveita aktiivisesti mielessä, vaan olen tarkoituksella antanut niiden painua "unholaan" aina siihen asti, että nyt häiden jälkeen voin palata niihin hetkiin, ja katsoa, miten unelmille loppujen lopuksi kävi. Tää on miulle itsellenikin yllättävän jännittävää!

Aloitetaan siitä näkyvimmästä, eli vaatteista: niistä on unelmoitu omalta osaltani esimerkiksi täällä (kaikki unelmoinnit pääset lukemaan unelmia-tunnisteella). Vaikka omat unelmat olivatkin vähän hapuilevia silloin kaksi vuotta sitten, tuli aika lämmin ja iloinen tunne, kun huomasin noita vanhoja postauksia lukiessani kuitenkin tunnistavani oman häämekkoni siitä hapuilevasta unelmamekon ideasta ❤ Olin toivonut lyhyttä, valkoista mekkoa, jossa olisi kuitenkin myös aavistus punaista ja mustaa mukana, ja juuri sellaisen ihana Johanna miulle tekikin! Ja jos haluat lukea miun teetetyn hääpuvun valmistumisesta, tsekkaa tämä. Kun nyt pitkän tauon jälkeen luin uudestaan läpi nuo unelmointipostaukset, oli miusta ihana huomata, miten monet ideat (kuten värilliset korsettinauhat valkoisten sijaan) olivatkin tässä parin vuoden aikana muuttuneet todellisuudeksi. 

Kuva: Säynevirta Photography & Video
Ethän käytä kuvaa ilman lupaa.


Miun mekkohan oli siis valkoinen, tosin yläosaan laitettiin mustaa (ja valkoista) pitsiä. Nättinä yksityiskohtana selässä kulki musta nyöritys, ja ehkä oma suosikkiyksityiskohtani mekossa on sen ihana, puna-musta alushame! Tämä ihana yksityiskohta ei päässyt ihan täysiin oikeuksiinsa meidän lyhyessä hääjuhlassa, jossa ei tanssittu villisti hameen helmat hulmuten, mutta pidin silti huolen siitä, ettei ominaisuus jäänyt käyttämättä. Miun pienimuotoisen cancan-hetken voit nähdä esimerkiksi meidän häävideon koosteessa, jonka löydät esim. täältä. Ihan miun mekko siis, jokaista yksityiskohtaa myöten! Ainut asia, mikä jäi harmittamaan, oli se, ettei mekko päässyt täyteen loistoonsa koko päivän kestävässä juhlinnassa.

Joni puolestaan oli unelmiensa kanssa hieman vähemmän eksakti. Jonin alkuperäiset ajatukset häälookista voit lukea tästä postauksesta, ja näin jälkikäteen sanottuna voidaan huomata, että kyllä sekin vähän epämääräinen ajatus omasta tyylistä saatiin myös konkretisoitumaan. Lopputuloksena oli hyvinkin rokkaava liivi, joka ostettiin emp:ltä, ja muokattiin ompelijalla juhlavammaksi. Älkää siis ikinä tuomitko mitään vaatetta ensinäkemältä, ja muistakaa, että ompelijat pysyvät vaikka ja mihin, myös muokkaamaan rujosta rokkiliivistä hääkelpoisen. Pitäkää siis silmät ja mieli avoinna, jos etsitte alternative-henkistä häävaatetta, tai muuta ei-niin-perinteistä päällepantavaa juhliin.

Kuva: Säynevirta Photography & Video
Ethän käytä kuvaa ilman lupaa.


Kuva: Säynevirta Photography & Video
Ethän käytä kuvaa ilman lupaa.

Jonin housut olivat myös mustat muutamilla tyyliin sopivilla koristuksilla, ja Jonin häälookin todellakin viimeistelivät asusteet, eli Naskali Leather -kääntörusetti (puna-musta, kuinkas muuten) ja superkaunis Glimmering Deep Designin hattu, sekä toki New Rockin kengät (kengät on tosin jo esitelty tässä postauksessa, joten tsekkaa se jos haluat lukea aiheesta lisää). Tai no, en tiedä mitä mieltä työ olette, mutta miun mielestä etenkin Jonin lookissa asusteet todellakin olivat se kaivattu kirsikka kakun päälle.

Kuva: Säynevirta Photography & Video
Ethän käytä kuvaa ilman lupaa.

Omalla kohdallani asusteita oli vähemmän, sillä miun ihanalle häälaukulle ei tässä pikkujuhlassa ollutkaan käyttöä, joten ainoaksi asusteeksi jäivät pitsihanskat. Nämä olivat yksi Jonin aikaan esittämä toive miun häälookkiin liittyen, ja halusin pitää tästä ideasta loppuun asti kiinni (vaikka aluksi arvoinkin hanskojen ja isojen rannekorujen välillä). Mutta, jos asusteissa jäinkin vähän vajaalle, niin koruilla sitten hienosäädettiin oma tyyli kuntoon. Miulla oli kaulassa Glimmering Deep Designin pitsinen chocker, ja korvissa Poison O'Clockin linnunkallokorvikset. Jonin partaa puolestaan koristi Northern Viking Jewelryn partakoru.




Siinä meidän häälook siis ainakin pääpiirteissään. Ja loppuun vielä muistutettakoon, että vaikka postaus sisältää paljon linkkejä, eivät linkit ole minkäänlaista yhteistyötä, vaan kaikki häihin liittyvä ollaan hankittu ihan omilla rahoillamme. Klikkaile siis linkit huoletta auki, toivottavasti löydät niiden takaa jotain ihanaa myös omiin häihisi ❤

Postauksen kuvat CC0,
ellei toisin mainita.

torstai 3. syyskuuta 2020

Meidän hääpäivä: siviilivihkimisen kulku

Kun avioliittosuunnitelmat pantiin alulle, oli meille alusta asti selvää, että meille tulisi siviilivihkiminen. Toki päätöksestä teki meille erityisen helpon se, että toinen meistä ei kuulu kirkkoon, jolloin kirkollinen vihkiminen ei olisi meille edes mahdollinen - Meistä kumpaakaan ei myöskään innostanut ajatus hetkellisestä liittymisestä takaisin kirkon piiriin, sillä kirkko tai kirkollinen vihkiminen eivät ole meille avioliiton ydinasioita. Ja toisekseen, en oikein edes ymmärrä, miksi avioliitolle pitää väkisin saada kirkollinen siunaus ja koko liitto todistaa olemassa olevaksi Jumalan kasvojen edessä, jos ei jaa kristillistä maailmankatsomusta tai kuulu kirkkoon? Tästä kummastelusta johtuen meille oli hyvin nopeasti selvää, ettei meille kirkollista vihkimistä tule, vaan naimisiin mennään siviilisti.



Vaikka kirkollinen vihkiminen ja siviilivihkiminen ajavat noin niinkuin lain silmissä aivan saman asian, ne ovat silti varsin kaukana toisistaan. Suurin ero (jos tunnustuksellisuutta ei oteta huomioon) löytyy vihkikaavan pituudessa: siinä missä kirkkovihkimiseen tulee luontevasti lisäpituutta virsistä ja rukouksista, on siviilivihkiminen typistetty lyhyimpään mahdolliseen muotoon, jolloin ilman mitään lisätäytettä se on ohi parissa minuutissa. Ja kuten monille muillekin hääpareille, myös meille tämä pariminuuttinen oli lähtökohtaisesti liian vähän, ja siispä järjestimme vihkikaavan ympärille kaikenlaista lisäsisältöä. Tässä postauksessa käydäänkin nyt läpi meidän vihkiminen, ja kaikki se ekstra, jolla vihkiminen venytettiin kestämään jopa hulpeat vartin verran.

Meillä tilaisuus polkaistiin käyntiin musiikilla: ihana Repocalyptica soitti heti tilaisuuden alkuun Metallican Nothing Else Matters -kappaleen, joka viritti mukavasti juhlatunnelmaan. Olimme jo ennen biisin alkua yhdessä "alttarilla" Jonin kanssa, sillä Akka-Kolin kalliomaastoon ei muodostu luontevasti mitään sisääntulokäytävää, eikä meistä tällaiselle ollut edes tarvetta (emme siis toteuttaneet minkäänlaista askarteluprojektia, vaan annoimme maaston olla täysin luonnontilassaan). Tervehdimme molemmat paikalle saapuvat vieraat ihan rennolla otteella, ja kun oli aika aloittaa, siirryimme vihkijän luokse yhdessä, jonka jälkeen Repocalyptica aloitti oman osuutensa.

Kuva: Säynevirta Photography & Video
Älä käytä kuvaa ilman lupaa.


Itse vihkiminenhän alkaa vihkijän omalla puheosuudella. Jos ei toivo mitään ylimääräistä, mennään tervehtimisten jälkeen suoraan vihkikaavaan. Olimme kuitenkin jo ihan ensimmäisessä yhteydenotossamme DVV:n suuntaan tehneet selväksi, että toivomme ja haluamme vihkimiseen muutakin puhetta, esimerkiksi lyhyen kertauksen parisuhteemme historiasta tai kauniita sanoja avioliitosta ja rakkaudesta. Vihkikeskustelussa kerroimme sitten suhteestamme ja niistä asioista joita toisissamme arvostamme, ja näiden ajatusten pohjalta vihkijä sitten kirjoitti oman puheosuutensa.

Meillä vihkijä tuntui olevan jotenkin hermostunut (tai jotain) vihkimisen alussa, sillä hän takelteli hieman sanoissaan, eikä vihkimisen päivämääräkään meinannut oikein luonnistua. Alkukankeuden jälkeen homma kuitenkin luonnistui jo jouhevammin, ja puhetta seurannut vihkikaava tuli varmaan niin syvältä selkärangasta, että se olisi sujunut varmasti vaikka missä tilanteessa. Vihkikaavahan on itsessään kovin lyhyt, eikä sitä voi muuttaa, joten ainoa tapa tuoda tähän hetkeen yhtään enempää pituutta on vastata "tahdon" hyvin rauhallisesti ja arvokkaasti. Muutoin homma etenee kuin höyryveturi.

Varsinaisen vihkikaavan jälkeen meille tuli sormusten vaihto, ja meistä molemmat ottivat uudet sormukset. Sormusten laitto sujui ihan näppärästi, vaikkei asiaa oltukaan ennakkoon harjoiteltu, mutta toisaalta, meillä oli tosi helpot sormukset laitettavaksi - kovin pienien ja sirojen korujen kanssa hommaa ehkä kannattaakin treenata paristi ennakkoon, ettei vihkimiseen tule tahatonta pitkittymistä sormusten pyöriessä pitkin maita ja mantuja, haha!

Meidän sormukset. Kuva: Säynevirta Phtography & video
Älä käytä kuvaa ilman lupaa.


Sormustenvaihdon jälkeen luimme toisillemme vihkivalat, mikä toi vihkimiseen toki myös kaivattua pituutta, mutta myös yllättävän paljon henkilökohtaisuutta. Valat eivät siis välttämättä ole ihan kaikkien juttu, mutta meidän pienessä vihkimisessä, jossa paikalla olivat vain lähimmät, ne olivat oiva tapa saada vielä vähän lisää onnenkyyneliä (ai kamala että inhoan tätä sanaa) virtaamaan. Joni luki oman valansa ensin, ja miulla oli itselläni ihan täysi työ olla pillahtamatta itkuun sen aikana. Oman valani jouduinkin aloittamaan ääni värisevänä (onneksi puhe kuitenkin kulki, ja luotan siihen että pieni vierasjoukko sai siitä myös selvää). Mutta tosiaan, jos valat tuntuvat omalta jutulta, kannattaa myös pohtia, missä järjestyksessä omanne luette, sillä tunteet voivat ottaa vihkimisen hetkellä vallan. Varsinkin, jos tekee kuten myö, eli valat kirjoitetaan yksin, ja sisältö paljastuu vasta vihkimisessä. 

Valojen, ja hääpusun, jälkeen Repocalyptica päätti vihkimisen toisella biisillä (Mokoma - Kuu saa valtansa auringolta), jonka jälkeen olikin aika pyytää todistajat paikalle ja allekirjoittaa tarvittavat paperit. Tässä vihkijä vielä vaihtoi lyhyesti muutaman sanan kanssamme, toivotti onnea ja lähtikin sitten jo paikalta pois (olihan hänen työpanoksensa jo suoritettu).

Siviilivihkiminen oli minuttihinnaltaan (€/min) kallein hankinta häitä varten, sillä hintaa tälle varttitunnille tuli reilu 300e. Kaikkea muuta kallista, mitä häitä varten tuli hankittua, saa kuitenkin käyttää ja hyödyntää huomattavasti pidempään kuin vartin verran, jolloin hinta per minuutti on huomattavasti kohtuullisempi kuin siviilivihkijän ~20e minuuttihinta. Että mitä hyvänsä kallista häihisi ostatkaan, se on luultavasti minuuttia kohden edullisempi hankinta kuin itse vihkiminen, haha!


Ja tässä nyt huomautettakoon vielä, että meillähän vihkiminen oli kalleinta
hintaluokkaa (virka-ajan ulkopuolella, DVV:n tilojen ulkopuolella), joten toki, edullisemminkin olisi voinut päästä erilaisia ratkaisuja tekemällä.

Postauksen kuvat CC0, ellei kuvan
yhteydessä toisin mainita.

torstai 20. elokuuta 2020

Meidän hääpäivä: rento valmistautuminen hääpäivään

Olen täällä blogin puolella tasaisin väliajoin puhunut siitä, kuinka toivottiin ja kaavailtiin hääjuhlaan rentoa fiilistä. Meidän hääjuhaassa etiketti olisi ollut varsin vähäisessä roolissa, ja yhtenä isona toiveena oli välttää kaikenlaista (meidän mielestämme) turhaa pönötystä ja väkinäisyyttä. Vaikka vallitsevasta koronavirustilanteesta johtuen meidän hääsuunnitelmat menivät isosti uusiksi, rentous pysyi silti mukana ihan suunnitellusti. Ja, koska hääpäivä itsessään oli melko pienimuotoinen, korostui rentous ennen kaikkea hääjuhlaan valmistautumisessa.

Valmistauduimme hääpäivään yhdessä miun kaason ja Jonin bestmanin kanssa. Meidän yhteinen valmistautuminen alkoi häitä edeltävänä iltana, kun saimme koko porukan kasaan Joensuuhun. Tätä ennen oltiin tosin Jonin kanssa jo tuotu omat tavaramme hotellille, olihan meillä ehdottomasti eniten kamaa mukanamme - kaaso ja bestman olivat ihailtavan taitavia pakkaajia meihin kahteen verrattuna.

Meidän yhteinen valmistuatuminen häihin alkoi milläpä muulla kuin ruokailulla. Ei menty mihinkään fancyyn paikkaan syömään hienoa ruokaa, vaan mentiin rehellisesti pizzalle, haha! Tähän toki vaikutti osaltaan se, että ensimmäisen korona-aallon jälkimainingeissa haluttiin osoittaa tukea pienille ja paikallisille toimijoille, ja yksi meidän suosikkipaikoista tässä kaupungissa nyt sattuu olemaan pizzeria. Toisekseen, pizza on helppoa ja ennen kaikkea rentoa syömistä, joka oli helppo säätää niin morsiammelle kasvisversioksi, kaasolle tuliseksi ja bestmanille gluteenittomaksi. Helppoa, hauskaa, ja kaikille mieluista.

Tässä samalla jaettiin vähän fiiliksiä hääpäivään liittyen, käytiin aikatauluja ja muita käytännön asioita (niitä vähiä mitä meillä nyt oli) läpi vielä yhteisesti. Jotenkin itselle virittäytyminen siihen, että huomenna on tosiaan hääpäivä, oli yllättävän haastavaa, eikä asiaa tosiaan yhtään helpottanut se, että läpikäytäviä asioita oli niin vähän. Jos häitä edeltävälle päivälle olisi ollut jokin mieletön tehtävälista tai vastaava, olisi varmaan pelkkä listan läpikäyminen nostanut fiilistä vähän eri svääreihin. Nyt meno oli ihanan rentoa, helppoa ja vaivatonta, jopa siinä määrin, että homma tuntui ajoittain pelkältä huipulta illanvietolta, eikä hääpäivään valmistautumiselta. Mutta toisaalta, eipä tullut tuhlattua aikaa jännittämiseen. Ja varsinkin kaikkien korona-kauheuksien jälkeen hyvää fiilistä ja vaivatonta yhdessäoloa osaa arvostaa paljon, paljon enemmän.

Ilta kului tosiaan yhdessä porukalla nauraen, hassutellen ja ennen kaikkea pelaten. Jos porukan huumorintaju kestää, suosittelen kokemusken syvällä rintaäänellä Cards Against Humanity -peliä, tällä saa mahdollisen piilevän häästressin tai -jännityksen kuriin. Ja tosiaan, meillä meni viimeinen ilta vähän perinteistä poiketen siinä mielessä, että oltiin porukalla yhdessä, eikä vietetty aikaa erikseen minä kaasoni ja Joni bestmaninsa kanssa. Tällainen illanvietto tosin tuntui alun alkaenkin meille oikealta, ja tällä tavalla oltaisiin varmasti vietetty viimeinen ilta joka tapauksessa, vaikkei korona olisikaan laittanut suunnitelmia uusiksi. Häitä edeltävä viimeinen yö vietettiin erikseen, mutta lähinnä siitä syystä, ettei aamulla olisi tarvinnut kenenkään enää vaihtaa huonetta, vaan kaikki saivat tavaransa sinne, missä hääpäivään valmistautuisivat.

Häitä edeltävä ilta vietettiin siis yötä lukuunottamatta porukalla, ja samoin hääpäivän aamu alkoi yhteisellä aamiaisella koko porukan kesken. Tämä oli miusta itsestäni hirmu kivaa: tuntui hyvältä kokoontua yhteen, ja toki oli ihana nähdä myös Joni vielä kertaalleen hääpäivän aamuna. Valmistautumisen osaltahan myö oltiin tosiaan erikseen omissa huoneissamme, sillä Jonille first look -kuvaus ja häämekon pysyminen yllätyksenä oli tosi tärkeää. Jos Jonille first look ei olisi ollut niin iso juttu, oltaisiin miun puolesta voitu valmistautua hääpäivään kokonaan yhdessä. Ei tämä silti mitenkään huono juttu ollut, ja tulipahan pidettyä edes jotain perinteitä yllä.

Valmistautumista oli myös kuvaamassa meidän hääkuvaajamme Harri (Säynevirta Photography & Video). Vaikkei valmistautumisen kuvaaminen ollutkaan osa meidän alkuperäistä kuvaussuunnitelmaa, tuli valmistautumisen kuvaaminen ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun totesimme, ettei hääjuhlaa saada pidettyä eikä kuvattua: pelkän vihkimisen kuvaaminen olisi tuntunut aika vähältä alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. Siispä muuttuneiden hääsuunnitelmien myötä muutimme myös kuvaussuunnitelmaa, ja otimme valmistautumisen osaksi häävideon ja -kuvien sisältöä. Tämä oli ehdottomasti oikea päätös näin jälkikäteen pohdittuna, sillä tällä tavoin saatiin videoon ja hääkuviin kivasti lisää sisältöä "pelkän" vihkimisen kylkeen.

Koska meidän vihkiminen oli vasta illalla, oli meillä aikaa nukkua pitkään, heräillä ja syödä rauhassa, ja ylipäätään edetä valmisteluiden kanssa hyvin rauhalliseen tahtiin. Äärimmäisen hyvä ratkaisu, jos hääpari ei ole aamuvirkku, tai jos aikaiset herätykset ja tärkeät päivät tekevät yöunista katkonaiset (minähän en siis toki itse edusta näistä kumpaakaan). Kun nukkumaan käytiin ihan normaalirytmissä, ja aamulla ei tarvinnut olla kohtuuttoman aikaisin hereillä, tuli yöllä nukuttua ihan yllättävän hyvin ilman mitään ongelmia.

Kaiken kaikkiaan hääpäivään valmistautuminen sujui omalta osaltani suorastaan ihmeellisen chillisti (vastoin kaikkia odotuksia), kun taas Joni oli meistä kahdesta se hääpäivän aamun jännittäjä. Toki, itsekin jännitin (kuten olen täällä aiheesta puhunut), mutta ulkoisesti olin huomattavasti Jonia chillimpi. Tämä näkyy niin häävideolla kuin -kuvissakin ihan selkeästi, mikä tekee valmistautumisen aikana otetuista kuvista yllättävän hauskoja. Nämä kuvat tosin, valitettavasti teidän lukijoiden kannalta, säilömme ainoastaan kotialbumiin, mutta voitte halutessanne kuvitella tilanteen.

Mutta tosiaan, kaikista haasteista huolimatta, itse hääpäivä kaikkine valmisteluineen sujui oikein mukavassa hengessä ilman mitään sen ihmeempää. Ja sehän on juurikin paras tapa valmistautua hääpäivään, kun asiat sujuvat kuten pitääkin.

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä

maanantai 10. elokuuta 2020

Meidän hääpäivä

 Meidän hääpäivästä on nyt kulunut kuukausi. Tässä kuukauden aikana ollaan ehditty viettää pienimuotoista häämatkaa niin mökillä kuin Patvinsuon kansallispuistossakin. Ollaan tässä kuukauden aikana työstetty ajatusta siitä, että ihan oikeasti ollaan naimisissa, ja ollaan tultu sen kanssa jo melkoisen hyvin sinuiksi. Tuntuu hyvältä olla yhdessä, ja tuntuu hyvältä olla naimisissa.

Nyt on kuitenkin aika poistua kahden hengen rakkauskuplasta, ja palata niin arkeen kuin myös tänne blogin äärelle. Ja ajattelin kertoa tässä ensimmäisessä postauksessa yleisluontoisesti siitä, missä muodossa meidän vihkiminen lopulta toteutui, ja mitä päivään sisältyi. Tämä postaus toimii eräänlaisena alustana myöhemmille postauksille, joissa voidaan sitten keskittyä enemmän yksittäisiin osa-alueisiin ja yksityiskohtiin. Tämä postaus saattaa vaikuttaa enemmän asioiden listaamiselta, eikä se ehkä ole postauksena ihan sitä, mitä tässä blogissa tekstit yleensä ovat, mutta koen, että näin alkuun on vain pakko tarjota ns. pintapuolinen katsaus meidän hääpäivän rakennuspalikoihin, koska suunnitelmat muuttuivat niin rajusti alkuperäisestä.

Meidät tosiaan vihittiin avioliittoon keskiviikkona 8.7.2020, ja paikkana toimi Kolilla sijaitseva hiljaisuuden temppeli. Vihkimisessä oli paikalla 16 ihmistä, ja vieraat koostuivat meidän ydinperheistä sekä Jonin tädin perheestä. Isovanhemmat joutuivat valitettavasti jäämään vihkimisestä pois pitkän välimatkan takia (isovanhempamme asuvat Lappeenrannassa), mutta toisaalta myös siksi, ettei Koli ole turvallinen paikka lonkkaleikkauskuntoutujille tai muuten heikommille liikkujille. Mutta muutoin saatiin tosiaan kaikki rakkaimmat ja tärkeimmät onneksi osaksi juhlaa, ja tästä ollaan enemmän kuin onnellisia.

Päivämme alkoi kaason ja bestmanin kanssa Joensuun keskustassa hotellissa, jossa olimme ihan perushuoneissa, ei sviiteissä. Tämä johtui lähinnä siitä, ettei sviitteihin valitettavasti voi ottaa koiraa mukaan, ja meille taas oli ihan itsestäänselvää, että Zero viettää aikaa meidän kanssa, eikä ole esimerkiksi hoidossa. Meillä Zero nimittäin nauttii täysin rinnoin hotellielämästä, ja toisaalta, koska meille Zero on perheenjäsen, halusimme koiran olevan myös osa hääpäiväämme. Valmistautuminen hotellissa mahdollisti myös sen, että kuvaajamme Harrin oli helppo liikkua vierekkäisten huoneiden välillä ja taltioida meidän valmistautumista päivään.

Vihkimisemme Kolilla oli tosiaan siviilivihkiminen, joka on itsessään jopa kauhistuttavan lyhyt. Siksi haluttiin täydentää lyhyttä kaavaa vihkijän omalla puheosuudella (kertoili vähän meistä ja meidän parisuhteesta), vihkivaloilla ja musiikilla. Musiikista vastasi Repocalyptica, joka oltiin buukattu jo melko kauan sitten soittamaan koko illan keikkaa meidän alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Lappeenrantaan. Oli siis enemmän kuin upeaa, kun duo kuitenkin kaikista muutoksista (ja kovasti lyhentyneestä soittoajasta) huolimatta pääsi paikalle tekemään merkittävän muutoksen vihkimisen tunnelmaan. Musiikki yhdistettynä Kolin upeisiin kallioihin ja metsiin teki tilanteesta täydellisen.

Vihkimisen jälkeen suuntasimme sukulaistemme kanssa Joensuuhun syömään. Emme saaneet toivomaamme fiiniä hääruokailua buffetteineen, kakkuineen ja jälkkäreineen, mutta Kerubin ruokailu toimi oikein hyvin näin vaihtoehtosuunnitelman mukaan elettäessä. Ja tässä oli toki etuna myös se, että jokainen sai valita juuri sitä mitä halusi, joten ruokahävikkiä ei näissä häissä syntynytkään sitten yhtään, hah! No joo, olisinko mielummin toivonut alkuperäisen suunnitelman mukaista ruokailua, totta kai, mutta homma toimi ihan kivasti myös näinkin.

Ruokailun jälkeen suuntasimme vielä Harrin ja häätiimin kanssa ottamaan kuvia ulos. Tarkoitus oli hyödyntää laskevaa aurinkoa, joka tosin päätti kadota pilven taa melkeimpä heti kuvauspaikalle saavuttuamme. Ei siis saatu eeppisiä auringonlaskukuvia, mutta kun puitteet olivat muutoin kohdillaan, ei tästäkään sen suurempaa harmia aiheutunut. Säätilalle kun ei voi mitään, eikä sitä kukaan osaa täydellisesti ennustaa ja ennakoida. Ja toisekseen, meidän hääpäivänä ei sentään satanut, mikä on miulle ihan lottovoiton arvoinen asia. Ei siis tulisi mieleenkään valittaa jostain pilvistä auringon edessä.

Kuvaussession jälkeen päivä oli pulkassa. Vietimme vielä hotellilla pienen hetken porukalla häätiimin kesken, minkä jälkeen jakaannuimme omiin huoneisiimme, kaaso ja bestman omaansa, ja meidän miniperhe omaamme. Aamulla treffasimme vielä yhteisen aamupalan merkeissä, jonka jälkeen hajaannuimme omaan tahtiiin pois hotellilta. Kuten tiedätte, myö lähdettiin siitä suoraan "häämatkalle" mökille lataamaan vähän akkuja ja totuttelemaan uuteen elämään toistemme aviopuolisoina.

Tässä meidän hääpäivä siis lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuten alussa mainitsin, tämän peruskatsauksen jälkeen on vähän helpompi alkaa syventyä eri vaiheisiin ja aiheisiin yksityiskohtaisemmin, kun perusajatus päivän kulusta on nyt saatu tiivistettyä tähän postaukseen. En itse pahemmin tästä postauksesta perusta, eikä lyhyt ja ytimekäs kirjoittaminen oo miulle se luontaisin tapa tuottaa tekstiä, mutta toivon ja luotan siihen, että tämä teksti on avuksi teille lukijoille kaikkien isojen muutosten jälkeen.

Postauksen kuvat CC0.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Me olemme naimisissa

Otsikko kertoo kaiken oleellisen niille, jotka eivät seuraa blogin instagramia eivätkä vielä ole asiasta tietoisia. Myö nimittäin sanoimme toisillemme "tahdon" suunnitelmien mukaisesti 8.7.2020, eli aviossa ollaan ehditty olla jo reilu viikon verran. Ennen kuin käydään läpi meidän pienimuotoista vihkimistä, ajattelin jakaa hieman meidän fiiliksiä ja ajatuksia tuoreena avioparina.


Suoraan hääpäivän jälkeen suuntasimme mökille viettämään pienimuotoista häämatkaa meidän pienen perheen voimin, ja siinä muutamien päivien aikana ehti hieman makustella tätä tuoretta avioliittoa. Teki hyvää vetäytyä kaksistaan rauhaan ja hiljaisuuteen, ajattomaan ja kiireettömään mökkielämään: huomasimme nimittäin molemmat olevamme sen tarpeessa. Tai oikeastaan asian tajusi vasta sitten, kun piti palata takaisin arkeen - olo oli ihan ihmeellisen rauhallinen, ja mieli pitkästä aikaa tyyni. Teki hyvää poistua arjesta, ja toisaalta teki hyvää poistua lomakohteen sijaan sellaiseen paikkaan, joka on entuudestaan tuttu, mutta jossa on myös helppo olla onnellinen. Tällöin mieli pääsi rauhoittumaan ihan eri tavalla elämykselliseeen ja uuteen ympäristöön verrattuna. Tässä toki varmaan samalla paljastan, kuinka introvertteja molemmat olemme, hah! Eksovertit (tai muuten erilaisella luonteella varustetut) ihmiset voivat olla häämatkakohteen valinnasta täysin eri mieltä, mutta meille tämä "matkakohde" oli selkeästi häästressistä palautumisen kannalta paras mahdollinen.

Pienimuotoinen ja kestoltaan suhteellisen lyhytkin hääpäivä voi nimittäin olla todella kuormittava. Ei sillä, että päivä olisi mitenkään erityisen raskas, mutta jännitys ja tunnekuohut tekevät päivästä melkoisen raskaan niin mielelle kuin kropallekin. Niin ihana kuin hääpäivä olikin, on rakkauskuplassa vellominen yllättävän raskasta. Joten, niin anti-romanttista kuin se onkin, hääpäivän jälkeistä tunnemaailmaa kuvasti parhaiten "väsynyt", ja päälimmäisenä toiveena oli lähinnä rauha ja hiljaisuus.

Ensimmäisinä päivinä ei tosiaan siis oikeastaan jaksanut edes reflektoida omia tuntemuksiaan. Ainut asia, minkä todella huomasin itsessäni, oli pussailuhaluttomuus! Hääpäivänä tuli nimittäin pussailtua niin paljon pitkin päivää, ettei seuraavana päivänä kiinnostanut pussailla enää yhtään, haha. Sen sijaan haleja, silitysiä ja ylipäätään läheisyyttä kaipasin sitäkin enemmän. Ja sitä rauhaa. Muutoinkin rauhoittumiselle tuntui (tuntuu?) olevan tarvetta, sillä meille molemmille on vielä jotenkin vähän vaikea hahmottaa, että ollaan tosiaan viimeinkin naimisissa. Että tässä se nyt sitten tosiaan on, ihan oikeasti.

Ehkä asiaa selittää osaltaan koronakeväisen pettymyksen nieleminen, mutta myös oma kipuiluni hääprosessin loppupuolella - kannoin vielä hääpäivänäni mukanani huolta siitä, että jokin menee vielä pieleen, eikä vihkiminen (tai hääpäivä) onnistukaan. Ehkä vihkijän auto hajoaa, eikä hän pääse paikalle. Ehkä joku päivän onnistumisen kannalta merkityksellinen henkilö (esim. hääkuvaaja, kaaso/bestman, tai jompikumpi meistä) sairastuu. Koronaan tai vatsatautiin tai nuhaan. Ehkä vain ylipäätään kaikki voi vaan mennä pieleen. Voin nimittäin näin jälkikäteen todeta, että korona horjutti miun uskoa koko vihkimisen toteutumiseen ihan kauhesti, ja näköjään kannoin näitä defenssiajatuksia mukanani vielä hääpäivänäkin varautumalla viimeiseen asti siihen, että homma menee kuitenkin pieleen. Varauduin pettymään uudelleen, ja luopumaan unelmastani uudelleen.

Huoleni hälveni pois kokonaan vasta silloin, kun näin sekä vihkijän että kaikki häävieraat paikan päällä. Siinä vaiheessa pystyin uskomaan siihen, että todella pääsemme naimisiin.


Tämä myös toivottavasti selittää osaltaan sitä, miksi en pystynyt kirjoittamaan blogiin mitään häitä edeltävinä aikoina. Mitä lähemmäksi hääpäivä tuli, sitä enemmän pelkäsin olla innoissani ja valmistautua avioliittoon. Ja koska häitä edeltävät ajat olivat muutenkin olleet melko pettymyksentäyteisiä, tuntui helpommalta käpertyä sisäänpäin kuin jakaa pelkoja julkisesti. Enkä välttämättä ole sellainen bloggaaja (tai ihminen), joka haluaa purkaa pahaa mieltään julkisesti. Vasta nyt jälkikäteen olen valmis puhumaan asioista, kun läsnä on myös järki ja omien tunteiden ymmärrys, ei pelkkä tunne. En osaa raportoida tunteitani reaaliajassa, mutta toivottavasti se ei haittaa.

Mutta tosiaan, kun viimeiseen hetkeen asti pelkää, ettei pääsekään (mistä hyvänsä syystä) naimisiin, on yllättävän vaikea sisäistää asia sitten, kun viimein on avioliitossa. Kun viikon reissussaolon jälkeen palattiin kotiin, ja näin pöydällä meidän vihkitodistuksen, pieni hiljainen ääni huokaisi helpottuneena miun sisällä: se todistus siinä pöydällä kertoi siitä, että ollaan ihan oikeasti naimisissa. Meidän avioliitto on todellista ja olemassaolevaa. Myö ollaan naimisissa. Se on tapahtunut, ja se on totta.

 Tässä viikon aikana ollaan Jonin kanssa muutamaan kertaan pohdittu, että olisiko fiilis nyt eri, jos asiat olisivat toteutuneet ilman koronaa: jos oltaisiin juhlittu häitä kaikkien rakkaiden ihmisten kera, jos oltaisiin ylipäätään voitu juhlia häitä, toteuttaa kaikki ihanat suunnitelmat, joita meillä oli? Jos pelkän vihkimisen sijaan olisi saanut myös juhlia avioliittoaan kokonaisen päivän? Tuntuisiko meistä nyt eriltä?

Tässä ei nyt ole kyse siitä, että avioliittoa olisi mitenkään pakko juhlia isosti, että se konkretisoituisi tai "tuntuisi miltään". Asian pohdiskelu on kuitenkin meidän kannalta relevantti, koska myö oltaisiin haluttu juhlistaa meidän avioliittoa isosti, ja näin ollen meiltä jäi iso osa hääunelmista saavuttamatta. Se ei vähennä meidän vihkimisen arvoa (ja trust me, vihkiminen oli tosiaankin upea ja ikimuistoinen!), mutta laittaa miettimään, että oltaisiinko isomman juhlimisen kautta voitu saavuttaa myös konkreettisemmin ymmärrys siitä, että todellakin ollaan naimisissa? Tai jos hääpolkua olisi saanut kulkea ilman koronana aiheuttamaa harmia, olisiko meidän nyt helpompi "vaan olla" naimisissa? Mene ja tiedä.


Nyt meidän on kuitenkin kasvettava avioliittoon samaan tapaan kuin ollaan kasvettu pariskunnaksikin. Ymmärrys avioliitosta varmasti konkretisoituu tässä viikkojen aikana, ja sitä varmasti tehostaa häävideon ja -kuvien saaminen. Ihan samalla tavalla kuin sitä vahvisti vihkitodistuksen näkeminen viikon tauon jälkeen. Kuten sitä vahvistaa oman vihkisormuksen näkeminen. Kuten sitä lopulta vahvistaa se, kun oppii puhumaan toisesta aviopuolisona, ja viittaamaan itseensä naimisissa olevana henkilönä. 

Ollaan kasvettu parisuhteeseen yhdessä, ja ihan samalla tavalla kasvetaan myös avioliittoon yhdessä. Vaikken mihinkään muuhun luottaisi, niin meihin puolisoina ja tiiminä luotan.

Postauksen kuvat
CC0-lienssillä.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Korona-ajan polttarit

Kuten varmasti joka ikinen tätä blogia viime aikoina lukenut tietää, meillä hääjuhla jouduttiin perumaan monen eri tekijän johdosta. Juhlien peruuntumisesta huolimatta haluamme kuitenkin edelleen mennä naimisiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Tästä johtuen, toivoimme myös saavamme viettää polttarimme perinteisesti ennen häitä. Vaikka sitten ns. "korona-versiona", mutta tässä kohtaa meille oli tärkeämpäää saada kokea polttarit ennen vihkimistä vaikkakin hieman vailinaisina, kuin että olisimme jääneet odottamaan täydellisiä polttareita sitten jälkikäteen.

Polttareiden suunnittelu korona-aikaan ei kuitenkaan ole helpoin mahdollinen tehtävä, ja siksi olemmekin hirmuisen kiitollisia polttariporukoillemme, jotka näkivät vaivaa ja tekivät ison työn polttareidemme eteen. Vaikka korona heitti ihmeellisen paljon mutkia matkaan, saimme molemmat Jonin kanssa kuitenkin juhlia naimisiinmenoa huipputyyppien seurassa. Ja toisaalta täytyy myös tässä yhteydessä todeta, että pitkän sosiaalisen eristäytymisen jälkeen mahdollisuus saada viettää aikaa ihanien ja upeiden ihmisten kanssa tuntui aivan kuin lahjalta. 


Täällä blogissa unelmoitiin hääprosessin alkupuolella varsin paljon, ja kerkesin kirjoittaa unelmointi-postauksen myös polttareihin liittyen. Tässä postauksessa päästään siis hieman pureutumaan meidän polttareiden "onnistumiseen" tuon alkuperäisen unelmapolttarit-postauksen kautta, mutta toki pidän mielessä myös koronakevään mukanaan tuomat haasteet. Maailmanlaajuinen pandemia kun ei jostain ihmeen syystä tullut polltariunelmia kirjoittaessa mieleen.

Joni juhli polttarinsa toukokuun puolella, ja minä puolestani nyt kesäkuussa. Joni onnistuttiin yllättämään polttareilla ihan täysin (mistä minä ja bestman ollemme toki varsin muikeina), sillä Joni lähti töihin kuvitellen, että töiden jälkeen odottaa pelkkä tylsä ruokakauppareissu ja siivouksen täyttämä viikonloppu. Jonin työpäivä kuitenkin päättyi hieman tavallista aikaisemmin, kun vuoron loppupuolella Jonin piti mennä selvittelemään "todella kiukkuisen asiakkaan reklamaatiotapausta" (koska kukapa asiakaspalvelutyötä tekevä tekisi mieluummin mitään muuta kuin kuuntelisi kiukkuista asiakasta). Vastassa olikin tietysti bestman, ja matka kohti polttareita starttasi suoraan töistä melko vauhdikkaasti.

Miuta puolestaan on hirmuisen vaikea muutenkaan yllättää, ja näin kotona lomautettuna möllöttäessä oli miulla kenties hieman liikaa aikaa käytettävissäni, ja onnistuinkin ennakoimaan polttareiden ajankohdan. En missään vaiheessa pyrkinyt ennakoimaan mitään polttareihin liittyen, ja olin esimerkiksi pyytänyt Jonia olemaan vihjailematta yhtään mitään, sillä muutoin olisin helposti voinut arvata kaiken. Toki miulla arvailujen apuna oli myös se fakta, että häät olivat koko ajan lähempänä, jolloin käytössä olevat viikonloput alkoivat käydä vähiin. Jos polttarit olisi juhlittu aikaisemmin, en olisi välttämättä pystynyt aikaa ennakoimaan. Ennakoinnista viis, ihan yhtä mukavaa oli silti, enkä ollut asiaan mitenkään pettynyt, sillä tiedän, että miuta on vaikea yllättää. Toki pienesti haaveilin oikein kunnon yllätysjuhlista, mutta ehkä saan sellaiset sitten joskus myöhemmin sellaisena ajankohtana, kun en niitä osaa yhtään odottaa, haha!


Meillä oli molemmilla toiveena päästä saunomaan polttareidemme yhteydessä, ja tästä polttariporukat pitivätkin tiukasti huolen. Vietimme molemmat polttarimme mökillä, joten ohjelmaan oli varattu luontaisestikin aikaa saunomiselle ja uimiselle. Omalla kohdallani sain myös nauttia morsiussaunasta havuineen päivineen (ilman alasti juoksemista ja hedelmällisyysriittejä, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen). Sen sijaan sain tehdä itselleni ihanan hunaja-kasvonaamion heti saunan alkuun, ja saunan loppupuolella sain puolestaan uittaa jalat itsetehdyssä suolajalkakylvyssä, minkä päälle sain vielä jalkahieronnan. Miulla ei ole varmaan koskaan ollut yhtä hemmoteltu olo.

Myös Joni tosiaan pääsi saunomaan polttareissaan, ja laittoi polttariporukka miehen myös uimaan, vaikka toukokuun puolella vesi oli vielä ihan järkyttävän kylmää. Mutta saunajuomaa herralle oli käsitykseni mukaan varattu sen verran sopivasti, etten usko kylmän ihan kauheasti enää tuntuneen, haha! Tosin, koska polttariporukka unohti tämän elämyksen tallentaa videoiksi tai kuviksi, olen hieman skeptinen sen suhteen, että kylmää vettä karttava puolisoni olisi muka pulahtanut hyisessä vedessä. Mutta eikös ne sellaiset polttarit vasta hyvät olekin, joihin liittyy lähes legendaarinen itsensä ylittämisen kokemus!?

Molempien polttareissa vältyttiin kaikenlaiselta typerältä nolaamiselta, ja muutenkin polttarit painottuivat ajan viettämiseen polttariporukan kesken. Jos seura on hyvä, ei polttareihin tarvita mieletöntä määrää suunniteltua ohjelmaa, vaan hyvässä porukassa homma toimii myös omalla painollaan parilla ohjelmanumerolla höytettynä. Tästä siis iso kiitos polttariporukoillemme, seuranne oli suorastaan loistelias, ja te todellakin teitte polttareista juhlat!


Jonin polttarieden suunnittelusta olen toki paremmin perillä kuin omistani, mutta ainakin mitä Jonin juhliin tuli, niin korona teki kyllä melkoiset tepposet ohjelman suhteen. Kesämökillä toteutettiin kuitenkin onneksi hyvinkin kattavat mökkiolympialaiset, joten tuleva mieheni pääsi kisaamaan ja keräämään pisteitä ihan toiveidensa mukaan. Menipä tuo vielä voittamaan koko kisan, en tosin tiedä onko tässä kyse tuurista, taidosta vai erityisen reilusta polttariporukasta, haha! Omien juhlieni mahdollisista koronavaikutuksista en ole tietoinen, enkä pahemmin edes välitäkään olla: miusta juhlat olivat hyvät näin, eikä asiaa tarvitse sen enempää jossitella. Ja sama homma Jonilla, ei sekään ole kysellyt alkuperäisistä polttarisuunnitelmista mitään.

Näin koronan, tai muun suunnitelmat kertarysäyksellä muuttavan tilanteen aikaan voi nimittäin joko olla kiitollinen siitä mitä saa, tai jäädä jossittelemaan sitä, mitä olisi ehkä voinut saada, jos asiat olisivat menneet toisin (vaikka eivät menneet). Kyse on osaltaan siitä, että valitsee olla kiitollinen ja tyytyväinen polttareihinsa, eikä edes vaivaudu jossittelemaan. Toisaalta, meidän molempien polttareissa oli niin mukava tunnelma, että on vaikea olla olematta tyytyväinen. Eikä meistä todellakaan tunnu siltä, että oltaisiin koronan takia jouduttu jotenkin "tyytymään vähempään" polttareiden suhteen. Paljon on puhuttu siitä, kuinka korona on monessa suhteessa pakottanut ajatukset perusasioiden äärelle, ja ehkä juuri koronan ansioista sitä osasi arvostaa ihan uudella tavalla sitä, että ihmiset tulevat paikalle, viettävät aikaa yhdessä, nauravat, vitsailevat ja luovat inside-vitsejä (team Bob forever!). Ja jotenkin sitä on pohjattoman kiitollinen siitä, kuinka vaikeasta tilanteesta huolimatta tyypit tulevat paikalle ja ovat osa elämän ainutkertaista juhlaa.

Siispä, kaiken kaikkiaan ollaan Jonin kanssa tyytyväisiä tilanteeseen. Toivoimme saavamme polttarit haasteellisesta ajankohdasta huolimatta (toki tiedostaen, että sekä ohjelmassa että porukan kokoonpanossa voisi tapahtua muutoksia pandemian takia), ja sellaiset myös saimme. Että vaikkei hääpolku ihan eheänä nousukiitona eteenpäin, ja osa hääpolun vaiheista jää meiltä myös saamatta, niin ainakin polttarit saimme ennen hääpäivää. Ja saimme jakaa pävän meille tärkeiden ihmisten kesken, mikä on älyttömän upeaa sekin.

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Vaikka hääjuhlan menettää, niin rakkaus pysyy

Liian pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen palaan blogin äärelle hieman ristiriitaisin tuntein. Ne lukijat, jotka seuraavat blogia myös instagramissa, tietävätkin jo mistä puhun: meillä ei ole viimeisten viikkojen aikana osattu iloita tulevista häistä, mutta samaan aikaan rakastetaan toisiamme ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Kun sanon, että emme osaa iloita tulevasta vihkimisestä, ei ole kyse siitä, ettemmekö edelleen haluaisi naimisiin: haluamme sitä nimittäin tämän kokemuksen jälkeen ehkä kovemmin kuin koskaan aiemmin. Mutta, koska se tapa, jolla nyt loppujen lopuksi astumme avioon ei toteudu läheskään toivomallamme tavalla, ei vihkimisen suunnittelu innosta juurikaan yhtään. Ei, vaikka tulevaan hääpäivään on päiviä jäljellä kolmisenkymmentä ja molemmat odottavat, että saamme vihdoinkin olla toisillemme aviopuolisot. 



Olen tuskaillut tämän postauksen kanssa mielessäni jo ennen kuin ryhdyin tätä kirjoittamaan, ja tuskailen edelleen tätä kirjoittaessani. Kun omat tunteet ovat keskenään ristiriitaisia ja vaihtelevat voimakkaasti päivästä toiseen, on vaikea kirjoittaa omia tunteita tai ajatuksia auki tekstin (etenkään ymmärrettävän sellaisen) muotoon. Eikä näiden omien tunteiden käsittelykään aina helppoa ole, kun tuntuu, että on yhtää aikaa innokas ja surullinen, pettynyt ja toiveikas, sekä haaveilija ja pessimisti. Tällä hetkellä minä ja Joni elämme tilanteessa, jossa tulevista häistä on todella vaikea olla mitään mieltä. Pettymys hääjuhlan peruuntumisesta oli, ja on toki edelleen, todella kova.

Kuten tässä puolentoista kuukauden takaisessa postauksessa kerroin, prosessi hääjuhlasta luopumisesta on ollut todella vaikea, ja huomasin melko pitkään odottavani sitä ihmettä, joka sittenkin tulisi ja mahdollistaisi juhlien viettämisen suunnitetuun tapaan. Nyt sitä ihmettä ei enää odota, ja siksi ajattelenkin, että pettymys alkaa hiljalleen muuttua vallitsevan tilanteen hyväksymiseksi. Tämä on ennen kaikkea hyvä asia, sillä se kertoo häihin liittyvän suruprosessin etenevän. Saisi puolestani edetä hieman vauhdikkaamminkin, mutta mikä minä olen tunteitani moittimaan. Häät ja meidän näköinen hääjuhla merkitsivät meille kuitenkin ihan mielettömän paljon. 

Vaikka luopumis- ja muutoksen hyyväksymisen prosessi siis etenee, ei se kuitenkaan valitettavasti vielä tarkoita sitä, että osaisimme riemusta kiljuen odottaa tulevaa vihkipäivää. Ihan niin pitkällä prosessissa ei vielä olla. Mutta, kun on antanut itsensä olla rauhassa (ja ilman itsesyytöksiä) surullinen ja epäkiinnostunut häistä, alkaa tuleva vihkiminen myös hiljalleen kiinnostaa. Näin esimerkiksi viime viikolla ensimmäisen hääaiheisen uneni pitkiin aikoihin.


Kannustan siis kaikkia muitakin ottamaan itsellenne aikaa. Kun suru menetetyistä häistä on pahimmillaan, älä yritä olla reippaampi, sisukkaampi tai vahvempi, jos sinusta ei siltä tunnu. Peruuntuneiden tai siirtyneiden häiden takia saa olla surullinen juuri niin kauan kuin juuri sinä satut asiasta surullinen olemaan. Muiden häitä suunnittelevien parien kanssa jutellessa on hyvin käynyt ilmi, että ymmärrystä omille tunteille voi olla vaikea saada omalta lähipiiriltä, ja jos näin on, suosittelen lämpimästi puhumaan omista fiiliksistä toisten hääkuplassa elävien (tai eläneiden) kanssa. Siellä ainakin joku ymmärtää, mitä fiiliksiä käyt(te) läpi.

Ja toisaalta, kolikon kääntöpuolena, häiden siirtymisestä saa myös kokea positiivisia tunteita. Osalle häiden siirtyminen voi olla helpottavaa, ja suunnitelmien muutos voi aina tuoda mukanaan upeita, uusia mahdollisuuksia. Ja kuten omalla kohdallani, näitä molempia ääripäitä voi tuntea yhtä aikaa. Siinä ei sitten auta muu kuin yrittää kestää omien tunteiden kyydissä ja tehdä tunnemylläkästä jotenkin ymmärrettävä ja hallittava kokonaisuus, hah! Mutta joo, tässä yksi syy pitkään jatkuneeseen hiljaisuuteen täällä blogin puolella: en ole useinkaan itsekään tiennyt, että mitä mieltä olen yhtään mistään häihin liittyvästä.

Enkä välttämättä ole ihan satavarma vieläkään. Mutta sen tiedän, että tällä hetkellä on ihan suunnattoman helpottavaa ja lohduttavaa tietää, ettei naimisiinmeno itsessään vaadi muuta kuin avioliiton esteiden tutkinnan ja vihkijän. Ja nämä molemmat meillä on. Sen lisäksi meillä on häihin vaatteet valmiina, ja meillä on myös sormukset. Meillä on myös kuvaaja, joka ikuistaa tämän pienen hetken meille kuvamuistoiksi. Meillä on siis kaikki pakollinen, ja paljon enemmänkin, hoidettuna. Ja on todella helpottavaa, että mitään muuta meidän ei ole enää pakko tehdä. Toki voi tehdä, jos innostus iskee, mutta toisaalta häiden suhteen voi nyt ottaa rauhallisesti. Meillä on kaikki pakollinen hoidossa, ja nyt voidaan vaan hengittää.

Kaiken kaikkiaan viimeiset viikot ovat olleet monella tapaa vaikeita ja raskaita. Mutta, koska kaikessa on mahdollisuus nähdä myös hyvää, ja kaikesta hyvästä pitää oppia olemaan kiitollinen, haluan tähän loppuun jakaa vielä pienen tunnekokemuksen. Jos et halua lukea tunnemössöä ja parisuhdesiirappia, voit jättää nämä viimeiset kappaleet lukematta. Jos taas haluat ymmärtää postauksen otsikon, ja kenties koko tämän tunnemössöpostauksen ydinsisällön hieman paremmin, niin jatka ihmeessä lukemista. Kyseessä on henkilökohtaisen elämäni yksi tärkeimmistä oppitunneistä, jonka elämä on miulle järjestänyt.



Kuten sanottu, ja kuten melkoisen itsestäänselvää lienee, häiden peruuntuminen on ollut aivan kauhea pettymys. Lisäksi mieltä on painaneet muut, ikään kuin tärkeämmät asiat, kuten läheisten turvallisuus ja terveys koronan jyllätessä. Ja nyt uusimpana on jo muutenkin surullisena joutunut jälleen todistamaan kuvottavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Lisäksi ollaan jouduttu kohtamaan asiatonta käytöstä myös omalla kohdallamme sellaisilta elämän keskeisiltä ihmisiltä, joilta sitä olisi kaikista vähiten odottanut. Viimeiset viikot ovat siis paikoitellen olleet yhtä helvettiä monella eri tavalla, ja siltikin, tästäkin läävästä on seurannut jotain hyvää: miulle on konkretisoitunut ihan uudella tavalla se, että olen todellakin menossa naimisiin parhaan ystäväni kanssa.

"Marry your best friend" ei ole lausahdus, jota olen aiemmin pitänyt kovinkaan kummoisessa arvossa. Olen pitänyt sitä jotenkin lässähtäneenä ja typeränä lausahduksena, ja olen jopa hieman hymähtänyt niille ihmisille, jotka kertovat menevänsä naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. Nyt näiden viikkojen jälkeen olen kuitenkin saanut huomata, kuinka suurin tukeni ja turvani asuu kanssani saman katon alla. Tämä uskomaton turvayksikkö jaksaa tukea, ymmärtää ja välittää miusta joka päivä, vaikka molempien (ja kaikkiena maailman ihmisten) elämä muuttuu melkoiseksi kaaokseksi. Kanssani saman katon alla asuu ihminen, joka ei katso, onko kalenterissa tilaa minun tunteilleni, ajatuksilleni ja suruilleni, vaan joka antaa miulle aikaansa uudelleen ja uudelleen, eikä pyydä mitään takaisin.

Sanoin somehiljaisuuden rikkoneessa ig-postauksessani, että vaikka häistä ei oikein jaksakaan innostua, niin rakastaa jaksaa tämän kaiken jälkeen entistäkin enemmän. Ja suurin syy siihen on juuri se, että mie olen tajunnut parhaan ystäväni löytyvän aivan miun viereltä. Kaikista vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja negatiivisista tunteista huolimatta olen tässä viimeisten viikkojen aikana saanut rakastua Joniin vieläkin enemmän. Ja vaikka suoraan (ja pahoitteluni, myös rumasti) sanottuna olisin voinut oikein hyvin elää ilman kaikkea tätä viimeisimpien kuukausien mukanaan tuomaa paskaa, niin toistaalta osaan olla myös kiitollinen siitä, että kaikki tämä on myös saanut miut rakastumaan Joniin entistä enemmän. En ole ihan varma, tasaako se miun ja maailmankaikkeuden tilit, mutta ainakin oon sen ansiosta vähän vähemmän katkera.


Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Kaikesta huolimatta hääsuunnittelu etenee

*Osa postauksesta yhteistyössä Wedding Garage -verkkokaupan kanssa. Yhteistyö merkitty muusta postauksesta erilleen *-merkeillä.


Otsikkoa voisi rehellisyyden nimissä jatkaa sanoin "hitaasti, mutta varmasti". Tässä ei tosiaan nyt suunnittelun suhteen vauhti huimaa, eikä motivaatiokaan ole ihan vielä löytynyt. Kyse ei ole pelkästään häihin liittyvän pettymyksen hyväksymisestä, vaan korona-aika on muutoinkin aika kuormittavaa ja kuluttavaa, jolloin mielen päällä on paljon muitakin asioita kuin häät. Meillä kannetaan huolta muutamista sukulaisista ja osasta ystäviäkin, kun vallitsevat olot on aika tukalat monille meistä. Oon muutamana päivänä aikatauluttanut itselleni hää- tai blogiaikaa, mutta se aika onkin sit pitänyt käyttää ihan muihin asioihin, näin etäyhteyksien kulta-aikaan usein ruudun ääressä tai puhelin korvalla. Mutta joo, ajatukset tuppaavat olemaan kaikkialla muualla kuin omissa häissä. Tekisi mieli sanoa, että tärkeämmissä asioissa, mutta samaan aikaan tuntuu ihan hirveältä sanoa niin omasta juhlastaan (joka on kuitenkin meille meidän yhteisen elämän isoin juttu).

Vauhdin hidastuminen ja häähypen väheneminen lienee siis enemmän kuin ymmärrettävää vallitsevissa olosuhteissa. Kaikesta huolimatta ollaan kuitenkin saatu myös jotain tehtyä sitten viime postauksen. Ja näihin pieniin hyviin edistysaskeleisiin aattelin kiinnittää huomiota seuraavaksi. Ja vähän itseäni piristääkseni ja kehuakseni, ollaan saatu niitä oikeasti isoja ja tärkeitä asioita  hoidettua!



Ihan ensimmäisenä sanottakoon, että meillä on nyt vihkijä varmistettuna! Eli joku on paikalla heinäkuisena keskiviikkona hoitamassa koko naimisiinmenon välttämättömimmän osuuden, jotta voidaan ihan oikeasti kutsua itseämme aviopariksi. Meidän vihkijämme vaikuttaa todella mukavalta ihmiseltä (toki, emme ole häntä vielä kasvotusten tavanneet), ja hän tuntui ymmärtävän hyvin sen pettymyksen, joka meidän hääpolkuumme liittyy. Tapaamme vihkijämme kasvotusten kesäkuussa vihkikeskustelun merkeissä, jolloin pääsemme keskustelemaan vielä tarkemmin toiveistamme vihkimiseen liittyen. Mutta jotenkin miulla on jo nyt hyvä tunne vihkijästämme, vaikkemme ole muuta kuin kirjoitelleet sähköposteja. Mutta jotenkin tekstin takaa saan kuvan välittävästä ihmisestä (toivotaan, etten ole väärässä).

Kun lähestyimme DVV:n Joensuun yksikköä sähköpostitse, kirjoittelin melko pitkän kuvauksen siitä, mistä tilanteesta lähdemme vihkimistämme rakentamaan ja mitä toiveita meillä on vihkimisen suhteen. Toiveena on saada muutakin kuin pakollinen puolitoistaminuuttinen peruskaava, sillä tämä virallinen osuus on kaikki, mitä meille on tulossa: meille ei tule myöhemmin avioliiton siunasta kirkossa, eikä meille ole tulossa muitakaan näyttäviä seremonioita jälkikäteen. Siksi meille olisi tärkeää, että kun sen yhden kerran virallisessa tilaisuudessa ollaan, että tilaisuus olisi muutakin kuin nopea ja tehokas suoritus. Ja tämän vihkijämme tuntui kyllä ymmärtävän hyvin.

Tokikaan emme oleta vihkijämme toteuttavan mitään megalomaanista showta, mutta muutama peruskaavan ulkopuolinen kaunis sana ei olisi yhtään pahitteeksi. Omasta puolestamme aiomme edelleen vaihtaa vihkivalat keskenämme, mikä jo itsessään tuo tilaisuuteen persoonallisuutta ja henkilökohtaisuutta. Kaikki ei siis jää vain vihkijän harteille.



Lisäksi olemme tarjonneen Repocalypticalle mahdollisuutta tulla soittamaan vihkimiseen muutaman biisin, vaikkemme kokoillan keikkaa hääjuhlassamme voikaan heille enää tarjota. Jos he pääsevät paikalle, niin sillä saisi kyllä upeaa tunnelmaa vihkimiseen. Myös hääkuvaajamme (Säynevirta Photography & Video)  on edelleen menossa mukana, ja hän tulee videoimaan vihkimisemme ja ottamaan meistä potretit. Eli hänellekin tulee aikaisempia suunnitelmia vähemmän tunteja (kun ei ole juhlaa kuvattavaksi), mutta onneksi hän pääsee kuitenkin kuvaamaan vihkimisemme. En tiedä mitä oltaisiin tehty, jos Harri ei olisi päässyt paikalle.

Vihkimiseen liittyen saimme pari päivää sitten vihdoin ja viimein hoidettua alta pois avioliiton esteiden tutkinnan. Täytimme kaavakkeen luonnollisesti DVV:n (entinen maistraatti) kautta, ja koimme sähköisen kaavakkeen (lomake.fi-palvelu) olevan meille passeli tapa hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä. Sähköinen kaavake ei kenties ole selkein mahdollinen, mutta kun kaavakkeen täyttöön varaa hetken aikaa ja keskittyy lukemaan ohjetekstit huolellisesti, niin mitään ei jää täyttämättä eikä rasteja tule laitettua vääriin ruutuihin. Lomakejärjestelmä myös kertoo virkamieskielellä, mitä missäkin vaiheessa tulee tehdä. Sähköinen lomake vaatii toki molemmilta sähköisen allekirjoituksen, mutta tämäkin hoitui ihan näppärästi järjestelmän oman linkin kautta.

Käytännössä homma menee siis niin, että toinen osapuoli täyttää kaavakkeeseen molempien tiedot (myös tiedot tulevasta sukunimestä ja mahdollisista aiemmista avioliitoista/rekisteröidyistä suhteista). Tämän jälkeen lomakkeen voi allekirjoittaa itse vahvan tunnistautumisen avulla. Kun lomakkeella on yksi sähköinen allekirjoitus, luo järjestelmä sivun alalaitaan linkin, jonka voi sitten lähettää sähköpostitse puolisolle. Puoliso allekirjoittaa lomakkeen taas kerran vahvaa tunnistautumista hyödyntäen, ja tämän jälkeen lomakkeen alkuperäinen täyttäjä voi lähettää sen DVV:lle. Mutta kuten sanottu, järjestelmä neuvoo kyllä koko ajan virkamieskielisesti, joten kunhan kaavaketta ei täytä hirveässä kiireessä pahantuulisena, niin homma sujuu varmasti hyvin.

Emme itse suhtaudu tähän avioliiton esteiden tutkintaan mitenkään intohimoisesti, joten päätimme laittaa esteiden tutkinnan tuloksen menemään suoraan vihkivälle taholle. Meillä ei ole henkilökohtaisesti mitään tarvetta saada kotiin paperia, joka todistaa, ettemme ole lähisukua keskenämme tai ettei kumpikaan ole jo ennestään naimisissa. Pitäkööt DVV sen tallessa vihkimiseen asti. Kyllä ne sieltä virastosta sitten soittavat, jos tutkinnassa olisikin löytynyt jotain ongelmia naimisiinmenon suhteen, hah! Mutta huom, jos haluat saada tutkintalausunnon itsellesi, muista valita kaavakkeen lopussa vaihtoehto lausunnon toimitus postitse kotiin.



Ja jotta tälle postuakselle saadaan pieni loppukevennyksen tapainen, ja jotta pääsen sanoaman vielä kerran "vihkiminen" tämän postauksen aikana, niin mainittakoon vielä eräs tärkeä hankinta, jonka tein ihan vain häät mielessäni: aurinkorasva! Oon tässä postauksessa puhunut häihin liittyvästä kauneudenhoidota, ja postausken lopussa todennut, kuinka lumien sulamisen jälkeen aurinkorasva lienee miun kauneudenhoidon ykköstuote, ja tästä ajatuksesta ajattelin pitää edelleen kiinni. En nimittäin ihan oikeasti halua olla vihkitilaisuudessa (ja muistoksi jäävissä hääkuvissa) kevät- tai kesäauringon punaiseksi polttama. Tästä syystä aurinkorasva saattaakin olla tärkein häihin liittyvä hankinta, minkä tulen kevään aikana tekemään.


*Yhteistyö Wedding Garage -verkkokaupan kanssa*
Hääpukuliike Wedding Garage on avannut verkkokaupan, ja Metallipäillä on kyseiseen verkkokauppaan teille lukijoille alekoodi. Jos siis tarvitset hääpuvun, asusteita (korut, hunnut, vyöt, laukut), alusvaatteita, häävaatteiden säilytysratkaisuja, tai jos haluat vain fiilistellä hääkuplaa, niin käy tsekkaamassa uunituore verkkokauppa täältä. Koodilla Metalliale10 saat 10% alennuksen tilauksen loppusummasta, kun tilaat vähintään 35 eurolla (koodi voimassa 31.5.2020 asti). Nostetaan tällä tavoin hääfiilis ihan uudelle tasolle!


Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.