Siviilivihkiminen täydentyy musiikilla

Vaikka totesinkin viimeeksi meidän häiden alkavan olla aika hyvin paketissa (siltä osin kuin meidän pienestä vihkimisestä mitään kerrottavaa on) on kuitenkin yksi asia josta haluan puhua muutenkin, ja joka liippaa läheltä myös omia häitä. Kyseessä otsikonkin mukaisesti musiikin merkitys vihkimisessä, ja ennen kaikkea siviilivihkimisessä.

Perinteikkäästi kirkossa tapahtuvaan vihkimiseen musiikkipuoli tulee melko luonnollisesti, sillä kirkollisen vihkimisen "vakiovarustukseen" kuuluvat jylhä-ääniset urut. Vihkimisen musiikkipuoli järjestyy siis tarvittaessa varsin vaivattomasti, kunhan vain päättää marssit ja virret. Siviilivihkimisessä tällaista musiikillista perusominaisuutta ei puolestaan ole, jolloin luovuutta joutuu käyttämään hieman enemmän. Mutta vaivannäkö kyllä maksaa itsensä takaisin.

Musiikki ei ole vain musiikkia tai jotain ekstraa, jolla saadaan lyhyeen siviilivihkimiseen lisää pituutta (vaikka tämäkin näkökulma on ihan hyvä ottaa huomioon, lisää siviilivihkimisestä voit lukea täältä). Vaikka lyhyeen tilaisuuteen on kiva saada lisäminuutteja, on musiikilla paljon merkittävämpikin rooli vihkimisessä: sen avulla voidaan luoda tunnelmaa ja kuljettaa juhlaväkeä oikeaan mielentilaan. Musiikin avulla jäykänvirallinen tilaisuus saadaan muutettua tunnelmalliseksi hetkeksi, joka on itsessään merkityksellinen myös tunnetasolla.

Meidän vihkimisessä musiikista vastasi kitara-sello -duo Repocalyptica. Ja voi kunpa voisin näihin sanoihin saada äänitehosteen mukaan, jotta voisitte kuulla sen saman mitä myö kuultiin Akka-Kolilla -  kitara ja sello soivat muutenkin upeasti yhteen, ja siinä huipulla kallioseinämää vasten kysesiset soittimet soivat vieläkin kauniimmin luonnon omaa akustiikkaseinää vasten. Kuulemani mukaan ensimmäinen häävieras itki siinä vaiheessa, kun Repocayptica soitti vihkimisen alkuun Metallican Nothing Else Matters -kappaleen. Tässä vaiheessa yhtään sanaa ei oltu edes sanottu, mutta musiikki kantoi vieraita oikeaan tunnelmaan.

Siviilivihkimien etuna on myös se, että musiikiksi käy mikä vain, koska DVV ei rajoita musiikkia millään muotoa. Toki kristilliset jutut eivät lähtökohtaisesti siviilivihkimiseen kuulu, joten virsiä ei välttämättä kannata siviilivihkimiseen yrittää ujuttaa mukaan. Mutta muutoin kädet ovat vapaat valitsemaan vihkimiseen juuri sellaista musiikkia kuin te hääparina haluatte.

Meidän musiikkitoiveet eivät luultavasti olisi kirkkoon sopineet (ellei sitten olisi sattunut hyvin avarakatseinen kanttori), sillä heavy metal ja videopelimusiikki eivät ole sitä kirkon eniten soitettua osastoa. Siviilivihkimiseen meidän musa puolestaan sopi oikein hyvin, ilman mitään ongelmia. Meillä siis soi jo mainitun Metallican kappaleen lisäksi vihkimisen lopussa Mokoman Kuu saa valtansa auringolta, ja meidän häävalssina soi Divinity Original Sin 2 -videopelin valikkomusa (tai Main Theme).

Vihkimisen jälkeen musiikkia kehuivat niin vieraat kuin meidän vihkijäkin. Vihkijän sanoista oltiin erityisen otettuja, sillä hän oli jo entuudestaan vihkinyt useita pareja Kolilla ilman musiikkia, ja sanoi meidän vihkimisen jäävän hänelle erityisesti mieleen juuri musiikin takia, sillä myös hän koki sen täydentävän vihkimistä kauniisti. Vieraat puolestaan kehuivat sitä tunnelmaa, jonka musiikki pieneen tilaisuuteen toi, ja moni koki musiikin tekevät tilaisuudesta isomman tuntuisen kuin mitä se todellisuudessa oli. Ilman musiikkia vihkiminen olisikin varmasti näyttäytynyt monelle hieman kuivahkona virallisena tilausuutena.

Suosittelen siis erityisellä lämmöllä kiinnittämään huomioita vihkimisen musiikkipuoleen, ennen kaikkea, jos kyseessä on siviilivihkiminen, eikä ns. valmista musiikkiratkaisua ole olemassa. Vaivaa asian eteen joutuu toki näkemään, varsinkin kun siviilivihkiminen tarjoaa rajattoman määrän vaihtoehtoja, mutta kaikki se vaiva maksaa itsensä kyllä takaisin sitten vihkitilaisuudessa. 

Siviilisihkimisen musiikkipuoli on yksi parhaista tavoista tehdä vihkimisestä uniikki ja juuri teidän näköinen, joten älkää jättäkö mahdollisuutta käyttämättä ❤ Kun rajana on vain taivas, jos edes sekään, niin kaikki on mahdollista. Vihkimisen ei tarvitse olla yhtään mitään, vaan se on sitä millaiseksi sen itse teette: eeppinen, tunteidentäyteinen, hauska, yllättävä, romanttinen, rokkaava, kreisi, tyyni, kaunis, vallaton...omanlainen.

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.

Paluu hiljaisuuden jälkeen - ja Metallipäiden jatko

Olen viettänyt viimeiset lähes neljä kuukautta tahatonta blogitaukoa. Tahatonta siksi, että olisin halunnut olla täällä aktiivisemmin, mutta voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet. Hiljaisuus on tuntunut pahalta monestakin syystä, mutta toisaalta tässä hiljaisuuden aikana olen ehtinyt myös miettiä tätä blogia, uutta arkeani uudessa työssä ja elämänrytmiäni laajemminkin. Sekä kaiken tämä tasapainoilua ja jatkoa tulevaisuudesssa.

Hiljaisuuden aikana huomasin, että kaipaan bloggaamista, vaikka omat häät olivatkin monella tasolla sekä iso pettymys että iso ilo. Ilo siksi, että on ihana saada joka päivä tietää olevansa naimisissa sen kaikista rakkaimman ihmisen kanssa, mutta pettymys siksi, koska eihän meidän häät olleet yhtään mitään siitä, mitä olimme alunperin suunnitelleet. Kiinnostukseni käydä läpi hääpäiväämme liittyviä yksityiskohtia tai tapahtumia oli suuresta pettymyksen tunteesta johtuen (kuin myös muuton ja uuden työn mukanaan tuoman stressin johdosta) miulle yksinkertaisesti liikaa. Omaan hääpäivääni liittyy aivan liikaa täydellisen ristiriitaisia tunteita, odotuksia ja pettymyksiä, että pystyisin niistä kivan kevyesti teille kertomaan. Omista häistä puhuminen ottaa todella koville vieläkin. Tosin pystyin huomaamaan asian vasta nyt oltuani pitkään hiljaiselossa.

2020 ei monessa mielessä ollut minun vuoteni, ja näiden monien muuttujien takia huomasin uupuneeni ja hävittäneeni iloni ja intohimoni jonnekin minne lie. Tarvitsin pitkän blogihiljaisuuden, sekä sen lisäksi myös talviloman töistä, jotta pääsin kunnolla nollaamaan, keskittymään enemmän itseeni ja hyvinvointiini. Jotta päivät olisivat muutakin kuin aivotonta tarpomista tunti tunnilta eteenpäin. Se vaati oman aikansa, ja opettelu jatkuu edelleen, mutta ainakin voin nyt iloita siitä, että olen taas tämän rakkaan asian äärellä.

Ei nimittäin ole kyse siitä, ettenkö haluaisi puhua häistä - häät ovat miusta edelleen ihana asia, ja hääkulttuuri on miusta ilmiönä pohjattoman kiinnostava. Vaikka omista häistä puhuminen ja iloitseminen on miulle vielä edelleen hieman vaikeaa, haluan kuitenkin jatkaa häiden äärellä, ja löytää tästä skenestä sitä ihanaa iloa, jota sain sylikaupalla ennen koronaa.

Korona nyt oli mitä oli, ja varsinkin blogin lukijat kyllä tietävät, mitä se minulle ja Jonille hääskenen osalta oli.

Mutta nyt koen olevani taas askeleen verran valmiimpi palaamaan, nauttimaan ja rakastamaan häitä ja häitään suunnittelevia ja viettäviä pareja, elämään ja hengittämään sitä kaikkea ihanaa ja kaunista mitä häihin liittyy. Ja myös pohdiskelemaan niitä vähemman kauniita ja joskus piinallisen pulmallisia haasteita hääpolulla. Tutkiskella ja pohdiskella häitä kaikessa ihanuudessaan, ihmeellisyydessään ja monipuolisuudessaan.

Olisi ollut ihanaa voida olla mukana kaiken aikaa, mutta valitettavasti elämä ei aina ole pelkkää Strömsötä. Olen pahoillani, jos joku blogin lukija on joutunut hämmästelemään häviämistäni. En vaan osannut sanoittaa omia fiiliksiäni, ja toisaalta lokakuussa 2020 (jolloin julkaisin tätä edeltävän postauksen) olin toiveikas loppuvuoden suhteen, ja ajattelin pääseväni taas bloggaamisen rytmiin kiinni. Little did I know, mutta sellaista se joskus on. Ja olen tästä tilanteesta kyllä teidän lukijoiden kannalta pahoillani.

Mutta, koska jotain tästä kaikesta pitää myös oppia, toteankin heti, ettei tässä blogissa enää kannata odottaa huippuaikojen julkaisutahtia, jolloin uusi postaus tuli kerran viikossa. Tässä hetkessä on realistisempaa työstää yksi tai kaksi postausta kuukaudessa, toki postausten aiheesta ja sanomisen määrästä riippuen. Tämä on toki loogista myös siksi, että meidän omat häät on onneksi jo melko hyvin käsitelty läpi, joten voin hiljalleen siirtyä puhumaan häistä ja hääskenestä hieman laajemmassa kontekstissa kuin vain omaan napaan tuijottaen. Tämä jos mikä sopii miulle itselleni hirvittävän hyvin, ja tuntuu sattuneista syistä jopa lohduttavalta. Meidän häät eivät tule täältä mihinkään häviämään, ja varmasti niitä sivutaan aina tarpeen tullen, mutta on myös ihana päästä puhumaan muustakin kuin itsestään ja omista intresseistään.

Metallipäistä ei varmasti koskaan tule sitä kauneinta, klassisinta tai trendikkäintä hääblogia, vaan tarkoitus on edelleen jatkaa tuplabasson ja napakan kitarariffin voimalla eteenpäin. Ja välillä voi myös huutaa niin lujaa kuin lähtee!

Rakkaudella,
Sanna

Postauksen kuvat CC0