keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Paluu hiljaisuuden jälkeen - ja Metallipäiden jatko

Olen viettänyt viimeiset lähes neljä kuukautta tahatonta blogitaukoa. Tahatonta siksi, että olisin halunnut olla täällä aktiivisemmin, mutta voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet. Hiljaisuus on tuntunut pahalta monestakin syystä, mutta toisaalta tässä hiljaisuuden aikana olen ehtinyt myös miettiä tätä blogia, uutta arkeani uudessa työssä ja elämänrytmiäni laajemminkin. Sekä kaiken tämä tasapainoilua ja jatkoa tulevaisuudesssa.


Hiljaisuuden aikana huomasin, että kaipaan bloggaamista, vaikka omat häät olivatkin monella tasolla sekä iso pettymys että iso ilo. Ilo siksi, että on ihana saada joka päivä tietää olevansa naimisissa sen kaikista rakkaimman ihmisen kanssa, mutta pettymys siksi, koska eihän meidän häät olleet yhtään mitään siitä, mitä olimme alunperin suunnitelleet. Kiinnostukseni käydä läpi hääpäiväämme liittyviä yksityiskohtia tai tapahtumia oli suuresta pettymyksen tunteesta johtuen (kuin myös muuton ja uuden työn mukanaan tuoman stressin johdosta) miulle yksinkertaisesti liikaa. Omaan hääpäivääni liittyy aivan liikaa täydellisen ristiriitaisia tunteita, odotuksia ja pettymyksiä, että pystyisin niistä kivan kevyesti teille kertomaan. Omista häistä puhuminen ottaa todella koville vieläkin. Tosin pystyin huomaamaan asian vasta nyt oltuani pitkään hiljaiselossa.

2020 ei monessa mielessä ollut minun vuoteni, ja näiden monien muuttujien takia huomasin uupuneeni ja hävittäneeni iloni ja intohimoni jonnekin minne lie. Tarvitsin pitkän blogihiljaisuuden, sekä sen lisäksi myös talviloman töistä, jotta pääsin kunnolla nollaamaan, keskittymään enemmän itseeni ja hyvinvointiini. Jotta päivät olisivat muutakin kuin aivotonta tarpomista tunti tunnilta eteenpäin. Se vaati oman aikansa, ja opettelu jatkuu edelleen, mutta ainakin voin nyt iloita siitä, että olen taas tämän rakkaan asian äärellä.


Ei nimittäin ole kyse siitä, ettenkö haluaisi puhua häistä - häät ovat miusta edelleen ihana asia, ja hääkulttuuri on miusta ilmiönä pohjattoman kiinnostava. Vaikka omista häistä puhuminen ja iloitseminen on miulle vielä edelleen hieman vaikeaa, haluan kuitenkin jatkaa häiden äärellä, ja löytää tästä skenestä sitä ihanaa iloa, jota sain sylikaupalla ennen koronaa.

Korona nyt oli mitä oli, ja varsinkin blogin lukijat kyllä tietävät, mitä se minulle ja Jonille hääskenen osalta oli.

Mutta nyt koen olevani taas askeleen verran valmiimpi palaamaan, nauttimaan ja rakastamaan häitä ja häitään suunnittelevia ja viettäviä pareja, elämään ja hengittämään sitä kaikkea ihanaa ja kaunista mitä häihin liittyy. Ja myös pohdiskelemaan niitä vähemman kauniita ja joskus piinallisen pulmallisia haasteita hääpolulla. Tutkiskella ja pohdiskella häitä kaikessa ihanuudessaan, ihmeellisyydessään ja monipuolisuudessaan.

Olisi ollut ihanaa voida olla mukana kaiken aikaa, mutta valitettavasti elämä ei aina ole pelkkää Strömsötä. Olen pahoillani, jos joku blogin lukija on joutunut hämmästelemään häviämistäni. En vaan osannut sanoittaa omia fiiliksiäni, ja toisaalta lokakuussa 2020 (jolloin julkaisin tätä edeltävän postauksen) olin toiveikas loppuvuoden suhteen, ja ajattelin pääseväni taas bloggaamisen rytmiin kiinni. Little did I know, mutta sellaista se joskus on. Ja olen tästä tilanteesta kyllä teidän lukijoiden kannalta pahoillani.

Mutta, koska jotain tästä kaikesta pitää myös oppia, toteankin heti, ettei tässä blogissa enää kannata odottaa huippuaikojen julkaisutahtia, jolloin uusi postaus tuli kerran viikossa. Tässä hetkessä on realistisempaa työstää yksi tai kaksi postausta kuukaudessa, toki postausten aiheesta ja sanomisen määrästä riippuen. Tämä on toki loogista myös siksi, että meidän omat häät on onneksi jo melko hyvin käsitelty läpi, joten voin hiljalleen siirtyä puhumaan häistä ja hääskenestä hieman laajemmassa kontekstissa kuin vain omaan napaan tuijottaen. Tämä jos mikä sopii miulle itselleni hirvittävän hyvin, ja tuntuu sattuneista syistä jopa lohduttavalta. Meidän häät eivät tule täältä mihinkään häviämään, ja varmasti niitä sivutaan aina tarpeen tullen, mutta on myös ihana päästä puhumaan muustakin kuin itsestään ja omista intresseistään.


Metallipäistä ei varmasti koskaan tule sitä kauneinta, klassisinta tai trendikkäintä hääblogia, vaan tarkoitus on edelleen jatkaa tuplabasson ja napakan kitarariffin voimalla eteenpäin. Ja välillä voi myös huutaa niin lujaa kuin lähtee!


Rakkaudella,
Sanna

Postauksen kuvat CC0

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs tuumaat?