Korona-ajan polttarit

Kuten varmasti joka ikinen tätä blogia viime aikoina lukenut tietää, meillä hääjuhla jouduttiin perumaan monen eri tekijän johdosta. Juhlien peruuntumisesta huolimatta haluamme kuitenkin edelleen mennä naimisiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Tästä johtuen, toivoimme myös saavamme viettää polttarimme perinteisesti ennen häitä. Vaikka sitten ns. "korona-versiona", mutta tässä kohtaa meille oli tärkeämpäää saada kokea polttarit ennen vihkimistä vaikkakin hieman vailinaisina, kuin että olisimme jääneet odottamaan täydellisiä polttareita sitten jälkikäteen.

Polttareiden suunnittelu korona-aikaan ei kuitenkaan ole helpoin mahdollinen tehtävä, ja siksi olemmekin hirmuisen kiitollisia polttariporukoillemme, jotka näkivät vaivaa ja tekivät ison työn polttareidemme eteen. Vaikka korona heitti ihmeellisen paljon mutkia matkaan, saimme molemmat Jonin kanssa kuitenkin juhlia naimisiinmenoa huipputyyppien seurassa. Ja toisaalta täytyy myös tässä yhteydessä todeta, että pitkän sosiaalisen eristäytymisen jälkeen mahdollisuus saada viettää aikaa ihanien ja upeiden ihmisten kanssa tuntui aivan kuin lahjalta. 

Täällä blogissa unelmoitiin hääprosessin alkupuolella varsin paljon, ja kerkesin kirjoittaa unelmointi-postauksen myös polttareihin liittyen. Tässä postauksessa päästään siis hieman pureutumaan meidän polttareiden "onnistumiseen" tuon alkuperäisen unelmapolttarit-postauksen kautta, mutta toki pidän mielessä myös koronakevään mukanaan tuomat haasteet. Maailmanlaajuinen pandemia kun ei jostain ihmeen syystä tullut polltariunelmia kirjoittaessa mieleen.

Joni juhli polttarinsa toukokuun puolella, ja minä puolestani nyt kesäkuussa. Joni onnistuttiin yllättämään polttareilla ihan täysin (mistä minä ja bestman ollemme toki varsin muikeina), sillä Joni lähti töihin kuvitellen, että töiden jälkeen odottaa pelkkä tylsä ruokakauppareissu ja siivouksen täyttämä viikonloppu. Jonin työpäivä kuitenkin päättyi hieman tavallista aikaisemmin, kun vuoron loppupuolella Jonin piti mennä selvittelemään "todella kiukkuisen asiakkaan reklamaatiotapausta" (koska kukapa asiakaspalvelutyötä tekevä tekisi mieluummin mitään muuta kuin kuuntelisi kiukkuista asiakasta). Vastassa olikin tietysti bestman, ja matka kohti polttareita starttasi suoraan töistä melko vauhdikkaasti.

Miuta puolestaan on hirmuisen vaikea muutenkaan yllättää, ja näin kotona lomautettuna möllöttäessä oli miulla kenties hieman liikaa aikaa käytettävissäni, ja onnistuinkin ennakoimaan polttareiden ajankohdan. En missään vaiheessa pyrkinyt ennakoimaan mitään polttareihin liittyen, ja olin esimerkiksi pyytänyt Jonia olemaan vihjailematta yhtään mitään, sillä muutoin olisin helposti voinut arvata kaiken. Toki miulla arvailujen apuna oli myös se fakta, että häät olivat koko ajan lähempänä, jolloin käytössä olevat viikonloput alkoivat käydä vähiin. Jos polttarit olisi juhlittu aikaisemmin, en olisi välttämättä pystynyt aikaa ennakoimaan. Ennakoinnista viis, ihan yhtä mukavaa oli silti, enkä ollut asiaan mitenkään pettynyt, sillä tiedän, että miuta on vaikea yllättää. Toki pienesti haaveilin oikein kunnon yllätysjuhlista, mutta ehkä saan sellaiset sitten joskus myöhemmin sellaisena ajankohtana, kun en niitä osaa yhtään odottaa, haha!

Meillä oli molemmilla toiveena päästä saunomaan polttareidemme yhteydessä, ja tästä polttariporukat pitivätkin tiukasti huolen. Vietimme molemmat polttarimme mökillä, joten ohjelmaan oli varattu luontaisestikin aikaa saunomiselle ja uimiselle. Omalla kohdallani sain myös nauttia morsiussaunasta havuineen päivineen (ilman alasti juoksemista ja hedelmällisyysriittejä, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen). Sen sijaan sain tehdä itselleni ihanan hunaja-kasvonaamion heti saunan alkuun, ja saunan loppupuolella sain puolestaan uittaa jalat itsetehdyssä suolajalkakylvyssä, minkä päälle sain vielä jalkahieronnan. Miulla ei ole varmaan koskaan ollut yhtä hemmoteltu olo.

Myös Joni tosiaan pääsi saunomaan polttareissaan, ja laittoi polttariporukka miehen myös uimaan, vaikka toukokuun puolella vesi oli vielä ihan järkyttävän kylmää. Mutta saunajuomaa herralle oli käsitykseni mukaan varattu sen verran sopivasti, etten usko kylmän ihan kauheasti enää tuntuneen, haha! Tosin, koska polttariporukka unohti tämän elämyksen tallentaa videoiksi tai kuviksi, olen hieman skeptinen sen suhteen, että kylmää vettä karttava puolisoni olisi muka pulahtanut hyisessä vedessä. Mutta eikös ne sellaiset polttarit vasta hyvät olekin, joihin liittyy lähes legendaarinen itsensä ylittämisen kokemus!?

Molempien polttareissa vältyttiin kaikenlaiselta typerältä nolaamiselta, ja muutenkin polttarit painottuivat ajan viettämiseen polttariporukan kesken. Jos seura on hyvä, ei polttareihin tarvita mieletöntä määrää suunniteltua ohjelmaa, vaan hyvässä porukassa homma toimii myös omalla painollaan parilla ohjelmanumerolla höytettynä. Tästä siis iso kiitos polttariporukoillemme, seuranne oli suorastaan loistelias, ja te todellakin teitte polttareista juhlat!

Jonin polttarieden suunnittelusta olen toki paremmin perillä kuin omistani, mutta ainakin mitä Jonin juhliin tuli, niin korona teki kyllä melkoiset tepposet ohjelman suhteen. Kesämökillä toteutettiin kuitenkin onneksi hyvinkin kattavat mökkiolympialaiset, joten tuleva mieheni pääsi kisaamaan ja keräämään pisteitä ihan toiveidensa mukaan. Menipä tuo vielä voittamaan koko kisan, en tosin tiedä onko tässä kyse tuurista, taidosta vai erityisen reilusta polttariporukasta, haha! Omien juhlieni mahdollisista koronavaikutuksista en ole tietoinen, enkä pahemmin edes välitäkään olla: miusta juhlat olivat hyvät näin, eikä asiaa tarvitse sen enempää jossitella. Ja sama homma Jonilla, ei sekään ole kysellyt alkuperäisistä polttarisuunnitelmista mitään.

Näin koronan, tai muun suunnitelmat kertarysäyksellä muuttavan tilanteen aikaan voi nimittäin joko olla kiitollinen siitä mitä saa, tai jäädä jossittelemaan sitä, mitä olisi ehkä voinut saada, jos asiat olisivat menneet toisin (vaikka eivät menneet). Kyse on osaltaan siitä, että valitsee olla kiitollinen ja tyytyväinen polttareihinsa, eikä edes vaivaudu jossittelemaan. Toisaalta, meidän molempien polttareissa oli niin mukava tunnelma, että on vaikea olla olematta tyytyväinen. Eikä meistä todellakaan tunnu siltä, että oltaisiin koronan takia jouduttu jotenkin "tyytymään vähempään" polttareiden suhteen. Paljon on puhuttu siitä, kuinka korona on monessa suhteessa pakottanut ajatukset perusasioiden äärelle, ja ehkä juuri koronan ansioista sitä osasi arvostaa ihan uudella tavalla sitä, että ihmiset tulevat paikalle, viettävät aikaa yhdessä, nauravat, vitsailevat ja luovat inside-vitsejä (team Bob forever!). Ja jotenkin sitä on pohjattoman kiitollinen siitä, kuinka vaikeasta tilanteesta huolimatta tyypit tulevat paikalle ja ovat osa elämän ainutkertaista juhlaa.

Siispä, kaiken kaikkiaan ollaan Jonin kanssa tyytyväisiä tilanteeseen. Toivoimme saavamme polttarit haasteellisesta ajankohdasta huolimatta (toki tiedostaen, että sekä ohjelmassa että porukan kokoonpanossa voisi tapahtua muutoksia pandemian takia), ja sellaiset myös saimme. Että vaikkei hääpolku ihan eheänä nousukiitona eteenpäin, ja osa hääpolun vaiheista jää meiltä myös saamatta, niin ainakin polttarit saimme ennen hääpäivää. Ja saimme jakaa pävän meille tärkeiden ihmisten kesken, mikä on älyttömän upeaa sekin.

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.

Vaikka hääjuhlan menettää, niin rakkaus pysyy

Liian pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen palaan blogin äärelle hieman ristiriitaisin tuntein. Ne lukijat, jotka seuraavat blogia myös instagramissa, tietävätkin jo mistä puhun: meillä ei ole viimeisten viikkojen aikana osattu iloita tulevista häistä, mutta samaan aikaan rakastetaan toisiamme ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Kun sanon, että emme osaa iloita tulevasta vihkimisestä, ei ole kyse siitä, ettemmekö edelleen haluaisi naimisiin: haluamme sitä nimittäin tämän kokemuksen jälkeen ehkä kovemmin kuin koskaan aiemmin. Mutta, koska se tapa, jolla nyt loppujen lopuksi astumme avioon ei toteudu läheskään toivomallamme tavalla, ei vihkimisen suunnittelu innosta juurikaan yhtään. Ei, vaikka tulevaan hääpäivään on päiviä jäljellä kolmisenkymmentä ja molemmat odottavat, että saamme vihdoinkin olla toisillemme aviopuolisot. 

Olen tuskaillut tämän postauksen kanssa mielessäni jo ennen kuin ryhdyin tätä kirjoittamaan, ja tuskailen edelleen tätä kirjoittaessani. Kun omat tunteet ovat keskenään ristiriitaisia ja vaihtelevat voimakkaasti päivästä toiseen, on vaikea kirjoittaa omia tunteita tai ajatuksia auki tekstin (etenkään ymmärrettävän sellaisen) muotoon. Eikä näiden omien tunteiden käsittelykään aina helppoa ole, kun tuntuu, että on yhtää aikaa innokas ja surullinen, pettynyt ja toiveikas, sekä haaveilija ja pessimisti. Tällä hetkellä minä ja Joni elämme tilanteessa, jossa tulevista häistä on todella vaikea olla mitään mieltä. Pettymys hääjuhlan peruuntumisesta oli, ja on toki edelleen, todella kova.

Kuten tässä puolentoista kuukauden takaisessa postauksessa kerroin, prosessi hääjuhlasta luopumisesta on ollut todella vaikea, ja huomasin melko pitkään odottavani sitä ihmettä, joka sittenkin tulisi ja mahdollistaisi juhlien viettämisen suunnitetuun tapaan. Nyt sitä ihmettä ei enää odota, ja siksi ajattelenkin, että pettymys alkaa hiljalleen muuttua vallitsevan tilanteen hyväksymiseksi. Tämä on ennen kaikkea hyvä asia, sillä se kertoo häihin liittyvän suruprosessin etenevän. Saisi puolestani edetä hieman vauhdikkaamminkin, mutta mikä minä olen tunteitani moittimaan. Häät ja meidän näköinen hääjuhla merkitsivät meille kuitenkin ihan mielettömän paljon. 

Vaikka luopumis- ja muutoksen hyyväksymisen prosessi siis etenee, ei se kuitenkaan valitettavasti vielä tarkoita sitä, että osaisimme riemusta kiljuen odottaa tulevaa vihkipäivää. Ihan niin pitkällä prosessissa ei vielä olla. Mutta, kun on antanut itsensä olla rauhassa (ja ilman itsesyytöksiä) surullinen ja epäkiinnostunut häistä, alkaa tuleva vihkiminen myös hiljalleen kiinnostaa. Näin esimerkiksi viime viikolla ensimmäisen hääaiheisen uneni pitkiin aikoihin.

Kannustan siis kaikkia muitakin ottamaan itsellenne aikaa. Kun suru menetetyistä häistä on pahimmillaan, älä yritä olla reippaampi, sisukkaampi tai vahvempi, jos sinusta ei siltä tunnu. Peruuntuneiden tai siirtyneiden häiden takia saa olla surullinen juuri niin kauan kuin juuri sinä satut asiasta surullinen olemaan. Muiden häitä suunnittelevien parien kanssa jutellessa on hyvin käynyt ilmi, että ymmärrystä omille tunteille voi olla vaikea saada omalta lähipiiriltä, ja jos näin on, suosittelen lämpimästi puhumaan omista fiiliksistä toisten hääkuplassa elävien (tai eläneiden) kanssa. Siellä ainakin joku ymmärtää, mitä fiiliksiä käyt(te) läpi.

Ja toisaalta, kolikon kääntöpuolena, häiden siirtymisestä saa myös kokea positiivisia tunteita. Osalle häiden siirtyminen voi olla helpottavaa, ja suunnitelmien muutos voi aina tuoda mukanaan upeita, uusia mahdollisuuksia. Ja kuten omalla kohdallani, näitä molempia ääripäitä voi tuntea yhtä aikaa. Siinä ei sitten auta muu kuin yrittää kestää omien tunteiden kyydissä ja tehdä tunnemylläkästä jotenkin ymmärrettävä ja hallittava kokonaisuus, hah! Mutta joo, tässä yksi syy pitkään jatkuneeseen hiljaisuuteen täällä blogin puolella: en ole useinkaan itsekään tiennyt, että mitä mieltä olen yhtään mistään häihin liittyvästä.

Enkä välttämättä ole ihan satavarma vieläkään. Mutta sen tiedän, että tällä hetkellä on ihan suunnattoman helpottavaa ja lohduttavaa tietää, ettei naimisiinmeno itsessään vaadi muuta kuin avioliiton esteiden tutkinnan ja vihkijän. Ja nämä molemmat meillä on. Sen lisäksi meillä on häihin vaatteet valmiina, ja meillä on myös sormukset. Meillä on myös kuvaaja, joka ikuistaa tämän pienen hetken meille kuvamuistoiksi. Meillä on siis kaikki pakollinen, ja paljon enemmänkin, hoidettuna. Ja on todella helpottavaa, että mitään muuta meidän ei ole enää pakko tehdä. Toki voi tehdä, jos innostus iskee, mutta toisaalta häiden suhteen voi nyt ottaa rauhallisesti. Meillä on kaikki pakollinen hoidossa, ja nyt voidaan vaan hengittää.

Kaiken kaikkiaan viimeiset viikot ovat olleet monella tapaa vaikeita ja raskaita. Mutta, koska kaikessa on mahdollisuus nähdä myös hyvää, ja kaikesta hyvästä pitää oppia olemaan kiitollinen, haluan tähän loppuun jakaa vielä pienen tunnekokemuksen. Jos et halua lukea tunnemössöä ja parisuhdesiirappia, voit jättää nämä viimeiset kappaleet lukematta. Jos taas haluat ymmärtää postauksen otsikon, ja kenties koko tämän tunnemössöpostauksen ydinsisällön hieman paremmin, niin jatka ihmeessä lukemista. Kyseessä on henkilökohtaisen elämäni yksi tärkeimmistä oppitunneistä, jonka elämä on miulle järjestänyt.

Kuten sanottu, ja kuten melkoisen itsestäänselvää lienee, häiden peruuntuminen on ollut aivan kauhea pettymys. Lisäksi mieltä on painaneet muut, ikään kuin tärkeämmät asiat, kuten läheisten turvallisuus ja terveys koronan jyllätessä. Ja nyt uusimpana on jo muutenkin surullisena joutunut jälleen todistamaan kuvottavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Lisäksi ollaan jouduttu kohtamaan asiatonta käytöstä myös omalla kohdallamme sellaisilta elämän keskeisiltä ihmisiltä, joilta sitä olisi kaikista vähiten odottanut. Viimeiset viikot ovat siis paikoitellen olleet yhtä helvettiä monella eri tavalla, ja siltikin, tästäkin läävästä on seurannut jotain hyvää: miulle on konkretisoitunut ihan uudella tavalla se, että olen todellakin menossa naimisiin parhaan ystäväni kanssa.

"Marry your best friend" ei ole lausahdus, jota olen aiemmin pitänyt kovinkaan kummoisessa arvossa. Olen pitänyt sitä jotenkin lässähtäneenä ja typeränä lausahduksena, ja olen jopa hieman hymähtänyt niille ihmisille, jotka kertovat menevänsä naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. Nyt näiden viikkojen jälkeen olen kuitenkin saanut huomata, kuinka suurin tukeni ja turvani asuu kanssani saman katon alla. Tämä uskomaton turvayksikkö jaksaa tukea, ymmärtää ja välittää miusta joka päivä, vaikka molempien (ja kaikkiena maailman ihmisten) elämä muuttuu melkoiseksi kaaokseksi. Kanssani saman katon alla asuu ihminen, joka ei katso, onko kalenterissa tilaa minun tunteilleni, ajatuksilleni ja suruilleni, vaan joka antaa miulle aikaansa uudelleen ja uudelleen, eikä pyydä mitään takaisin.

Sanoin somehiljaisuuden rikkoneessa ig-postauksessani, että vaikka häistä ei oikein jaksakaan innostua, niin rakastaa jaksaa tämän kaiken jälkeen entistäkin enemmän. Ja suurin syy siihen on juuri se, että mie olen tajunnut parhaan ystäväni löytyvän aivan miun viereltä. Kaikista vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja negatiivisista tunteista huolimatta olen tässä viimeisten viikkojen aikana saanut rakastua Joniin vieläkin enemmän. Ja vaikka suoraan (ja pahoitteluni, myös rumasti) sanottuna olisin voinut oikein hyvin elää ilman kaikkea tätä viimeisimpien kuukausien mukanaan tuomaa paskaa, niin toistaalta osaan olla myös kiitollinen siitä, että kaikki tämä on myös saanut miut rakastumaan Joniin entistä enemmän. En ole ihan varma, tasaako se miun ja maailmankaikkeuden tilit, mutta ainakin oon sen ansiosta vähän vähemmän katkera.

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.