Kun sanon, että emme osaa iloita tulevasta vihkimisestä, ei ole kyse siitä, ettemmekö edelleen haluaisi naimisiin: haluamme sitä nimittäin tämän kokemuksen jälkeen ehkä kovemmin kuin koskaan aiemmin. Mutta, koska se tapa, jolla nyt loppujen lopuksi astumme avioon ei toteudu läheskään toivomallamme tavalla, ei vihkimisen suunnittelu innosta juurikaan yhtään. Ei, vaikka tulevaan hääpäivään on päiviä jäljellä kolmisenkymmentä ja molemmat odottavat, että saamme vihdoinkin olla toisillemme aviopuolisot.
Olen tuskaillut tämän postauksen kanssa mielessäni jo ennen kuin ryhdyin tätä kirjoittamaan, ja tuskailen edelleen tätä kirjoittaessani. Kun omat tunteet ovat keskenään ristiriitaisia ja vaihtelevat voimakkaasti päivästä toiseen, on vaikea kirjoittaa omia tunteita tai ajatuksia auki tekstin (etenkään ymmärrettävän sellaisen) muotoon. Eikä näiden omien tunteiden käsittelykään aina helppoa ole, kun tuntuu, että on yhtää aikaa innokas ja surullinen, pettynyt ja toiveikas, sekä haaveilija ja pessimisti. Tällä hetkellä minä ja Joni elämme tilanteessa, jossa tulevista häistä on todella vaikea olla mitään mieltä. Pettymys hääjuhlan peruuntumisesta oli, ja on toki edelleen, todella kova.
Kuten tässä puolentoista kuukauden takaisessa postauksessa kerroin, prosessi hääjuhlasta luopumisesta on ollut todella vaikea, ja huomasin melko pitkään odottavani sitä ihmettä, joka sittenkin tulisi ja mahdollistaisi juhlien viettämisen suunnitetuun tapaan. Nyt sitä ihmettä ei enää odota, ja siksi ajattelenkin, että pettymys alkaa hiljalleen muuttua vallitsevan tilanteen hyväksymiseksi. Tämä on ennen kaikkea hyvä asia, sillä se kertoo häihin liittyvän suruprosessin etenevän. Saisi puolestani edetä hieman vauhdikkaamminkin, mutta mikä minä olen tunteitani moittimaan. Häät ja meidän näköinen hääjuhla merkitsivät meille kuitenkin ihan mielettömän paljon.
Vaikka luopumis- ja muutoksen hyyväksymisen prosessi siis etenee, ei se kuitenkaan valitettavasti vielä tarkoita sitä, että osaisimme riemusta kiljuen odottaa tulevaa vihkipäivää. Ihan niin pitkällä prosessissa ei vielä olla. Mutta, kun on antanut itsensä olla rauhassa (ja ilman itsesyytöksiä) surullinen ja epäkiinnostunut häistä, alkaa tuleva vihkiminen myös hiljalleen kiinnostaa. Näin esimerkiksi viime viikolla ensimmäisen hääaiheisen uneni pitkiin aikoihin.
Kannustan siis kaikkia muitakin ottamaan itsellenne aikaa. Kun suru menetetyistä häistä on pahimmillaan, älä yritä olla reippaampi, sisukkaampi tai vahvempi, jos sinusta ei siltä tunnu. Peruuntuneiden tai siirtyneiden häiden takia saa olla surullinen juuri niin kauan kuin juuri sinä satut asiasta surullinen olemaan. Muiden häitä suunnittelevien parien kanssa jutellessa on hyvin käynyt ilmi, että ymmärrystä omille tunteille voi olla vaikea saada omalta lähipiiriltä, ja jos näin on, suosittelen lämpimästi puhumaan omista fiiliksistä toisten hääkuplassa elävien (tai eläneiden) kanssa. Siellä ainakin joku ymmärtää, mitä fiiliksiä käyt(te) läpi.
Ja toisaalta, kolikon kääntöpuolena, häiden siirtymisestä saa myös kokea positiivisia tunteita. Osalle häiden siirtyminen voi olla helpottavaa, ja suunnitelmien muutos voi aina tuoda mukanaan upeita, uusia mahdollisuuksia. Ja kuten omalla kohdallani, näitä molempia ääripäitä voi tuntea yhtä aikaa. Siinä ei sitten auta muu kuin yrittää kestää omien tunteiden kyydissä ja tehdä tunnemylläkästä jotenkin ymmärrettävä ja hallittava kokonaisuus, hah! Mutta joo, tässä yksi syy pitkään jatkuneeseen hiljaisuuteen täällä blogin puolella: en ole useinkaan itsekään tiennyt, että mitä mieltä olen yhtään mistään häihin liittyvästä.
Enkä välttämättä ole ihan satavarma vieläkään. Mutta sen tiedän, että tällä hetkellä on ihan suunnattoman helpottavaa ja lohduttavaa tietää, ettei naimisiinmeno itsessään vaadi muuta kuin avioliiton esteiden tutkinnan ja vihkijän. Ja nämä molemmat meillä on. Sen lisäksi meillä on häihin vaatteet valmiina, ja meillä on myös sormukset. Meillä on myös kuvaaja, joka ikuistaa tämän pienen hetken meille kuvamuistoiksi. Meillä on siis kaikki pakollinen, ja paljon enemmänkin, hoidettuna. Ja on todella helpottavaa, että mitään muuta meidän ei ole enää pakko tehdä. Toki voi tehdä, jos innostus iskee, mutta toisaalta häiden suhteen voi nyt ottaa rauhallisesti. Meillä on kaikki pakollinen hoidossa, ja nyt voidaan vaan hengittää.
Kaiken kaikkiaan viimeiset viikot ovat olleet monella tapaa vaikeita ja raskaita. Mutta, koska kaikessa on mahdollisuus nähdä myös hyvää, ja kaikesta hyvästä pitää oppia olemaan kiitollinen, haluan tähän loppuun jakaa vielä pienen tunnekokemuksen. Jos et halua lukea tunnemössöä ja parisuhdesiirappia, voit jättää nämä viimeiset kappaleet lukematta. Jos taas haluat ymmärtää postauksen otsikon, ja kenties koko tämän tunnemössöpostauksen ydinsisällön hieman paremmin, niin jatka ihmeessä lukemista. Kyseessä on henkilökohtaisen elämäni yksi tärkeimmistä oppitunneistä, jonka elämä on miulle järjestänyt.
Kuten sanottu, ja kuten melkoisen itsestäänselvää lienee, häiden peruuntuminen on ollut aivan kauhea pettymys. Lisäksi mieltä on painaneet muut, ikään kuin tärkeämmät asiat, kuten läheisten turvallisuus ja terveys koronan jyllätessä. Ja nyt uusimpana on jo muutenkin surullisena joutunut jälleen todistamaan kuvottavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta. Lisäksi ollaan jouduttu kohtamaan asiatonta käytöstä myös omalla kohdallamme sellaisilta elämän keskeisiltä ihmisiltä, joilta sitä olisi kaikista vähiten odottanut. Viimeiset viikot ovat siis paikoitellen olleet yhtä helvettiä monella eri tavalla, ja siltikin, tästäkin läävästä on seurannut jotain hyvää: miulle on konkretisoitunut ihan uudella tavalla se, että olen todellakin menossa naimisiin parhaan ystäväni kanssa.
"Marry your best friend" ei ole lausahdus, jota olen aiemmin pitänyt kovinkaan kummoisessa arvossa. Olen pitänyt sitä jotenkin lässähtäneenä ja typeränä lausahduksena, ja olen jopa hieman hymähtänyt niille ihmisille, jotka kertovat menevänsä naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. Nyt näiden viikkojen jälkeen olen kuitenkin saanut huomata, kuinka suurin tukeni ja turvani asuu kanssani saman katon alla. Tämä uskomaton turvayksikkö jaksaa tukea, ymmärtää ja välittää miusta joka päivä, vaikka molempien (ja kaikkiena maailman ihmisten) elämä muuttuu melkoiseksi kaaokseksi. Kanssani saman katon alla asuu ihminen, joka ei katso, onko kalenterissa tilaa minun tunteilleni, ajatuksilleni ja suruilleni, vaan joka antaa miulle aikaansa uudelleen ja uudelleen, eikä pyydä mitään takaisin.
Sanoin somehiljaisuuden rikkoneessa ig-postauksessani, että vaikka häistä ei oikein jaksakaan innostua, niin rakastaa jaksaa tämän kaiken jälkeen entistäkin enemmän. Ja suurin syy siihen on juuri se, että mie olen tajunnut parhaan ystäväni löytyvän aivan miun viereltä. Kaikista vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja negatiivisista tunteista huolimatta olen tässä viimeisten viikkojen aikana saanut rakastua Joniin vieläkin enemmän. Ja vaikka suoraan (ja pahoitteluni, myös rumasti) sanottuna olisin voinut oikein hyvin elää ilman kaikkea tätä viimeisimpien kuukausien mukanaan tuomaa paskaa, niin toistaalta osaan olla myös kiitollinen siitä, että kaikki tämä on myös saanut miut rakastumaan Joniin entistä enemmän. En ole ihan varma, tasaako se miun ja maailmankaikkeuden tilit, mutta ainakin oon sen ansiosta vähän vähemmän katkera.
Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.
CC0-lisenssillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs tuumaat?