Mitä meille kuuluu nyt?

Edellisessä postauksessa puhuttiin siitä, kuinka korona vei meiltä hääjuhlan. Nyt puhutaan vähän siitä, mitä meille kuuluu nyt, kun miltei kaksi vuotta kestänyt suunnitteluprosessi ei pääsekään toivotulla tavalla päätökseen. Yritän pitää tässä mukana jonkinlaisen punaisen langan, jottei homma olisi pelkkää tunnemössöä, mutta katsotaan nyt rivi riviltä mihin suuntaan postaus kehittyy.

Heti ensimmäiseksi pitää sanoa, että päällisin puolin kaikki on ihan okei. Ei meillä enää itketä hääjuhlien perään, eikä elämä ole ilotonta tai ankeaa. Jonilla arki rullaa edelleen töiden parissa, ja itse oon lomautettuna panostanut koiran kanssa touhuamiseen ja urheiluun. Loput opiskeluun liittyvät hommat tuli myös hoidettua tässä lomautusviikkojen aikana, ja seuraava suoritus opintojen suhteen onkin ottaa paperit ulos. Oon aloittanut online-tanssitunnit (suositus muuten StepUp-tanssikoulun ilmaisille tanssitunneille), leipomisen ja mitähän vielä.. Saan itseni pidettyä ihan hyvässä tekemisen meiningissä ihan neljän seinän sisälläkin.

Eli periaatteessa arjen osalta kaikki on ihan hyvin. Ja mitä häihin tulee, niin kaikki pakollinen on enemmän tai vähemmän hoidossa. Vieraita on tiedotettu juhlien siirtymisestä, ja samoin juhlapaikka, meidän hääduo ja valokuvaaja ovat tilanteen tasalla. Vaikka juhlat jäävätkin nyt heinäkuussa juhlimatta, on meillä kuitenkin edelleen vakaa tarkoitus mennä silloin naimisiin. Kaupunki tosin vaihtuu Lappeenrannasta Joensuuhun, joten koko vihkimisasia pitää suunnitella uusiksi uuteen kaupunkiin. Enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä pitäisi olla.

Toisaalta suunnitelmien muutos mahdollistaa meille meidän alkuperäisen toiveen, eli vihkimisen kotikaupungissa (aiheesta lisää esim. täältä). Tietyllä tapaa tää koko pandemia siis mahdollistaa meille sellaisen vihkimisen, kuin alunperin ajateltiinkin. Ennen kuin logistisista syistä (lue postaus täältä) päädyttiin Lappeenrantaan. Mutta, se kuinka iloinen olen tästä mahdollisuudesta, vaihtelee aika rajusti päivittäin. Ja esimerkiksi tänään tätä postausta kirjoittaessani homma ei tunnu yhtään mahdollisuudelta, se tuntuu pakotetulta olosuhteisiin taipumiselta. Ehkä ensi viikolla siitä taas innostuu ihan eri tavalla, ja jaksaa viedä hommaa taas pykälän verran eteenpäin.

Ja tämä fiilisten vaihtelu on aika lailla sitä, mitä meille nyt kuuluu. Yhtenä päivänä sitä miettii erilaisia vaihtoehtoja vihkimiseen liittyen, ja toisena päivänä ei halua ajatella koko asiaa tai lukea tai kuulla mitään, mikä mitenkään liittyisi häihin. Tällainen epäkiinnostuksen sauma on ollut nyt meneillään noin viikon verran, ja tää postaus on osaltaan miun yritys virittäytyä takaisin häätaajuudelle. Koska, tunnen itseni sen verran hyvin, että deep down haluan kyllä laittaa siihen vihkitilaisuuteen kaiken, mitä vain tämän hetken resursseilla voin. Vaikka juuri nyt häät ei kiinnosta yhtään, ja tekisi vaan mieli lopettaa kaikki, niin tiedän, että kaiken tän pettymyksen alla se asia on miulle edelleen ihan pohjattoman tärkeä. Ja Jonille ehkä vielä sitäkin tärkeämpi. Pitää hyväksyä, että nyt pettymys painaa päälle, mutta samalla pitäisi muistuttaa itseään siitä, että miksi tähän hommaan edes alun alkujaan lähti.

Yhtenä iltana Jonin kanssa istuttiin ja puhuttiin koko tästä tilanteesta, meidän fiiliksistä ja suunnitelmista, eri vaihtoehdoista ja siitä, mitä ne meille merkitsee. Ja siinä jutellessa oltiin aika herkällä päällä ja suru oli varmaan käsinkosketeltavaa. Ei ehkä niitä elämän upeimpia highlighteja siis. Siinä jutellessa Joni sitten kuitenkin totesi, että "onhan meillä onneksi nää tatuoinnit". Että onhan meillä vielä jotain pysyvää, mitä koronakaan ei voi viedä meiltä pois. Jotain, mikä on ja pysyy, vaikka just nyt tuntuu siltä, että kaikki muu onkin kaatunut ympäriltä. Meillä on meidän häätatuoinnit, meillä on meidän rakkaus, ja siihen koronakaan ei mahda yhtään mitään. Ehkä tästä sittenkin tulee jotain.

Silti huomaa, että tää on meille molemmille ihan kammottavan kova paikka. Ja varmaan siksi onkin niin vaikea orientoitua vihkimisen suunnitteluun sillä temmolla, jonka tilaisuus ansaitsisi, kun ei ole vielä oikein ehtinyt toipua tästä juhlimisen mahdottomuudestakaan. Onneksi meillä ei vielä ole kiire, ja onneksi meillä on aikaa miettiä vihkimistä vielä ihan rauhassa. Varsinkin, kun nyt sitä ei tarvitse suunnitella suurelle yleisölle.

Ja toisaalta, tietyiltä osin myös vihkimisen suunnittelu on meille vallitsevan korona-tilanteen takia mahdotonta, sillä esimerkiksi miun lomautusten takia miun kesälomien toteutuminen on nyt pienimuotoinen kysymysmerkki. Toki, lakihan takaa miulle vihkipäivän vapaaksi, mutta mitään kahden viikon lomaa miulla ei välttämättä käytössäni ole (lomia saatetaan olosuhteiden pakosta joutua siirtämään). Tietysti saatan myös olla vielä heinäkuussa lomautettuna, eli tilanne on monelta osin melkoisen auki. Tämäkin toki osaltaan vähentää suunnitteluhaluja, koska jo nykyisessä tilanteessa on epävarmuutta riittämiin - eikä vihkimiseen liittyvä, epävarma jossittelu kiinnosta juuri tässä hetkessä yhtään.

Vielä vähemmän kiinnostaa pään sisällä asuva pieni, hiljainen ääni, joka edelleen haaveilee häiden toteutuvan suunnitelmien mukaan. Että mietipä jos sittenkin olisi mahdollista järjestää häät heinäkuussa ihan kuten suunniteltiin. Että tapahtuisi jokin ihme, jonka ansiosta kaikki kiva olisikin yks kaks mahdollista... Eniten tällaista ajattelua tapahtuu meditoidessa, kun oma tietoinen ääni hiljenee, ja yks kaks jostain tajunnan takaa kaipuu ihmeeseen pompsahtaa esille. Yritän olla suuttumatta itselleni, vaikka tällainen ihmeen kaipaaminen on miusta myös turhauttavaa (rationaalinen, akateeminen minä kun ei ihmeitä odottele, eikä tee suunnitelmia niiden varaan). Sen sijaan yritän ymmärtää, kuinka ehkä tällainen hiljainen ihmeeseen uskominen kertoo osaltaan siitä, että tän pettymyksen alla kaikki on kuitenkin hyvin, ja luotan edelleen siihen, että asiat kyllä järjestyy. Että ehkä jossain tuolla tajunnan taka-alalla pohjavire on edelleen kaikesta huolimatta positiivinen.

Vaikka tää postaus saattaa nyt kuulostaa jotenkin siltä, että meiltä on veto täysin pois, niin ollaan tässä kuitenkin vähän saatu myös asioita eteenpäin. Meillä on esimerkiksi huomenna skype-palaveri häätiimin kesken, jotta saadaan vähän porukassa käytyä tilannetta läpi ja ehkä keksittyä jotain ratkaisujakin tähän tilanteeseen. Samoin ollaan oltu yhteydessä Joensuun maistraattiin, joka on ollut ihastuttavan avulias ja lämminhenkinen (Lappeenrannan vastaavaan verrattuna). Että vaikka mieli on tällä hetkellä aika maissa, niin kyllä tässä silti jotain on saatu aikaankin, ja ensi viikolla ehkä vielä vähän lisää.

Rivi riviltä on edetty, enkä nyt oikein tiedä että mitä tästä lopulta tuli. Ei tästä nyt ehkä ihan eheää punaista lankaa löydy, mutta kuten sanottu, postauksen tarkoitus on myös osaltaan ajaa miuta itseäni taas kohti hääsuunnittelua, joten pieni epämääräisyys miulle sallittakoon. Ja samalla sain vähän kerrottua teille, että missä nyt mennään. Ei huono, sanoisin. Olihan nää meidän kuulumiset vähän tällaista tunnemössöä, mutta ehkää muut korona-parit pystyy näihin fiiliksiin samaistumaan. Meidän kuulumiset koostuu siis tällä hetkellä vallitsevan tilanteen hyväksymisestä, pettymyksen käsittelystä ja sitä kautta siirrytään suunnittelemaan vihkimistä uusiksi. Entä mitä teille kuuluu just nyt?

Postauksen kuvat
CC0-lisenssillä.