Suoraan hääpäivän jälkeen suuntasimme mökille viettämään pienimuotoista häämatkaa meidän pienen perheen voimin, ja siinä muutamien päivien aikana ehti hieman makustella tätä tuoretta avioliittoa. Teki hyvää vetäytyä kaksistaan rauhaan ja hiljaisuuteen, ajattomaan ja kiireettömään mökkielämään: huomasimme nimittäin molemmat olevamme sen tarpeessa. Tai oikeastaan asian tajusi vasta sitten, kun piti palata takaisin arkeen - olo oli ihan ihmeellisen rauhallinen, ja mieli pitkästä aikaa tyyni. Teki hyvää poistua arjesta, ja toisaalta teki hyvää poistua lomakohteen sijaan sellaiseen paikkaan, joka on entuudestaan tuttu, mutta jossa on myös helppo olla onnellinen. Tällöin mieli pääsi rauhoittumaan ihan eri tavalla elämykselliseeen ja uuteen ympäristöön verrattuna. Tässä toki varmaan samalla paljastan, kuinka introvertteja molemmat olemme, hah! Eksovertit (tai muuten erilaisella luonteella varustetut) ihmiset voivat olla häämatkakohteen valinnasta täysin eri mieltä, mutta meille tämä "matkakohde" oli selkeästi häästressistä palautumisen kannalta paras mahdollinen.
Pienimuotoinen ja kestoltaan suhteellisen lyhytkin hääpäivä voi nimittäin olla todella kuormittava. Ei sillä, että päivä olisi mitenkään erityisen raskas, mutta jännitys ja tunnekuohut tekevät päivästä melkoisen raskaan niin mielelle kuin kropallekin. Niin ihana kuin hääpäivä olikin, on rakkauskuplassa vellominen yllättävän raskasta. Joten, niin anti-romanttista kuin se onkin, hääpäivän jälkeistä tunnemaailmaa kuvasti parhaiten "väsynyt", ja päälimmäisenä toiveena oli lähinnä rauha ja hiljaisuus.
Ensimmäisinä päivinä ei tosiaan siis oikeastaan jaksanut edes reflektoida omia tuntemuksiaan. Ainut asia, minkä todella huomasin itsessäni, oli pussailuhaluttomuus! Hääpäivänä tuli nimittäin pussailtua niin paljon pitkin päivää, ettei seuraavana päivänä kiinnostanut pussailla enää yhtään, haha. Sen sijaan haleja, silitysiä ja ylipäätään läheisyyttä kaipasin sitäkin enemmän. Ja sitä rauhaa. Muutoinkin rauhoittumiselle tuntui (tuntuu?) olevan tarvetta, sillä meille molemmille on vielä jotenkin vähän vaikea hahmottaa, että ollaan tosiaan viimeinkin naimisissa. Että tässä se nyt sitten tosiaan on, ihan oikeasti.
Ehkä asiaa selittää osaltaan koronakeväisen pettymyksen nieleminen, mutta myös oma kipuiluni hääprosessin loppupuolella - kannoin vielä hääpäivänäni mukanani huolta siitä, että jokin menee vielä pieleen, eikä vihkiminen (tai hääpäivä) onnistukaan. Ehkä vihkijän auto hajoaa, eikä hän pääse paikalle. Ehkä joku päivän onnistumisen kannalta merkityksellinen henkilö (esim. hääkuvaaja, kaaso/bestman, tai jompikumpi meistä) sairastuu. Koronaan tai vatsatautiin tai nuhaan. Ehkä vain ylipäätään kaikki voi vaan mennä pieleen. Voin nimittäin näin jälkikäteen todeta, että korona horjutti miun uskoa koko vihkimisen toteutumiseen ihan kauhesti, ja näköjään kannoin näitä defenssiajatuksia mukanani vielä hääpäivänäkin varautumalla viimeiseen asti siihen, että homma menee kuitenkin pieleen. Varauduin pettymään uudelleen, ja luopumaan unelmastani uudelleen.
Huoleni hälveni pois kokonaan vasta silloin, kun näin sekä vihkijän että kaikki häävieraat paikan päällä. Siinä vaiheessa pystyin uskomaan siihen, että todella pääsemme naimisiin.
Tämä myös toivottavasti selittää osaltaan sitä, miksi en pystynyt kirjoittamaan blogiin mitään häitä edeltävinä aikoina. Mitä lähemmäksi hääpäivä tuli, sitä enemmän pelkäsin olla innoissani ja valmistautua avioliittoon. Ja koska häitä edeltävät ajat olivat muutenkin olleet melko pettymyksentäyteisiä, tuntui helpommalta käpertyä sisäänpäin kuin jakaa pelkoja julkisesti. Enkä välttämättä ole sellainen bloggaaja (tai ihminen), joka haluaa purkaa pahaa mieltään julkisesti. Vasta nyt jälkikäteen olen valmis puhumaan asioista, kun läsnä on myös järki ja omien tunteiden ymmärrys, ei pelkkä tunne. En osaa raportoida tunteitani reaaliajassa, mutta toivottavasti se ei haittaa.
Mutta tosiaan, kun viimeiseen hetkeen asti pelkää, ettei pääsekään (mistä hyvänsä syystä) naimisiin, on yllättävän vaikea sisäistää asia sitten, kun viimein on avioliitossa. Kun viikon reissussaolon jälkeen palattiin kotiin, ja näin pöydällä meidän vihkitodistuksen, pieni hiljainen ääni huokaisi helpottuneena miun sisällä: se todistus siinä pöydällä kertoi siitä, että ollaan ihan oikeasti naimisissa. Meidän avioliitto on todellista ja olemassaolevaa. Myö ollaan naimisissa. Se on tapahtunut, ja se on totta.
Tässä viikon aikana ollaan Jonin kanssa muutamaan kertaan pohdittu, että olisiko fiilis nyt eri, jos asiat olisivat toteutuneet ilman koronaa: jos oltaisiin juhlittu häitä kaikkien rakkaiden ihmisten kera, jos oltaisiin ylipäätään voitu juhlia häitä, toteuttaa kaikki ihanat suunnitelmat, joita meillä oli? Jos pelkän vihkimisen sijaan olisi saanut myös juhlia avioliittoaan kokonaisen päivän? Tuntuisiko meistä nyt eriltä?
Tässä ei nyt ole kyse siitä, että avioliittoa olisi mitenkään pakko juhlia isosti, että se konkretisoituisi tai "tuntuisi miltään". Asian pohdiskelu on kuitenkin meidän kannalta relevantti, koska myö oltaisiin haluttu juhlistaa meidän avioliittoa isosti, ja näin ollen meiltä jäi iso osa hääunelmista saavuttamatta. Se ei vähennä meidän vihkimisen arvoa (ja trust me, vihkiminen oli tosiaankin upea ja ikimuistoinen!), mutta laittaa miettimään, että oltaisiinko isomman juhlimisen kautta voitu saavuttaa myös konkreettisemmin ymmärrys siitä, että todellakin ollaan naimisissa? Tai jos hääpolkua olisi saanut kulkea ilman koronana aiheuttamaa harmia, olisiko meidän nyt helpompi "vaan olla" naimisissa? Mene ja tiedä.
Nyt meidän on kuitenkin kasvettava avioliittoon samaan tapaan kuin ollaan kasvettu pariskunnaksikin. Ymmärrys avioliitosta varmasti konkretisoituu tässä viikkojen aikana, ja sitä varmasti tehostaa häävideon ja -kuvien saaminen. Ihan samalla tavalla kuin sitä vahvisti vihkitodistuksen näkeminen viikon tauon jälkeen. Kuten sitä vahvistaa oman vihkisormuksen näkeminen. Kuten sitä lopulta vahvistaa se, kun oppii puhumaan toisesta aviopuolisona, ja viittaamaan itseensä naimisissa olevana henkilönä.
Ollaan kasvettu parisuhteeseen yhdessä, ja ihan samalla tavalla kasvetaan myös avioliittoon yhdessä. Vaikken mihinkään muuhun luottaisi, niin meihin puolisoina ja tiiminä luotan.
Postauksen kuvat
CC0-lienssillä.
CC0-lienssillä.
Onnittelut <3
VastaaPoista