Dokumentaarinen valokuvaus - ei on edelleen ei

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa totesin, oli heinäkuu meille hääsuunnittelun (ja siviilielämänkin, pakko myöntää) kannalta melko hektistä aikaa. Ja siltikin, vaikka tuntuu että sähköposteja on lähtenyt ja saapunut mielettömiä määriä, vaikka ollaan tavattu jos kenen kanssa, ja vaikka moni asia on edistynyt ja konkretisoitunut, tuntuu samaan aikaan siltä, että juuri mikään ei ole muuttunut. Hektinen heinäkuu vaihtuu mielettömästä työmäärästä huolimatta varsin muuttumattomana toivottavasti hieman hillitympään elokuuhun.

Erityisen paljon ollaan touhuttu viime kuussa hääkuvaamisen äärellä, ja siksipä jatkan nyt tätä kuvaus-asian purkamista. Löysimme viime kuussa sekä täältä blogin kautta, että lopulta myös Häät kuviksi -fb-ryhmästä ihastuttavan paljon meidän häistä kiinnostuneita kuvaajia. Toki fb-ryhmän kommentteihin mahtuu aina myös niitä, jotka vain spämmäävät oman linkkinsä kommenttiin postausta lukematta (tästä voisin avautua myöhemmin lisää, kiinnostaako ketään?), mutta saimme silti yllättyä positiivisesti heavy metal -henkisten kuvaajien määrästä. Ihana huomata, kuinka Suomi on ihan oikeasti Capital of Metal, ja kuinka meitä metallipäitä löytyy ihan ja joka paikasta!

Heavy metal -henkisyys ei ollut meille mikään ehdoton vaade, vaan enemminkin sellainen hienovarainen toive, jonka toivoimme salaa helpottavan sopivan kuvaustyylin löytämistä. Emme nimittäin missään nimessä kaipaa umpiromanttisia kuvia: vaikka nekin toki hurmaavia ovatkin, ne eivät tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Sen sijaan meidän kuvissa saa olla kontrastia, tummaa värimaailmaa ja sopiva määrä myös huumoria. Kuka muka sanoi, että hääkuvien pitää olla hempeitä, siirappisia ja ruusukultaisia?

Mutta, kuten täällä blogin puolella aikaisemminkin kirjoitin, olemme olleet alusta alkaen melko kriittisiä dokumentaarista valokuvausta kohtaan. Ja vaikka moni koittikin meille etenkin instagramin puolella vakuutella, että dokumentaarinen kuvaus on yksi tärkeimpiä asioita hääpäivässä, niin joudumme valitettavasti ilmoittamaan, että meille ei siltikään tule hääalbumiin satoja kuvia hääpäivästämme, vaan ihan muutamilla kuvilla mennään. Kai sitä on syntynyt jotenkin valuvikaisena, mutta en kerta kaikkiaan näe satojen valokuvien hienoutta yhdestä ainoasta päivästä. Vaikka kuvaan itsekin harrastusmielessä, ja rakastan palata lapsuuden kuva-albumeihin, samaan aikaan 500 kuvaa yhdestä päivästä tuntuu vain kerta kaikkiaan liialta. En pysty selittämään tätä, eikä miun kai onneksi tarvitsekaan. Häät saa onneksi jokainen vääntää juuri mieleisekseen.

Sen sijaan oon alusta alkaen ollut keesin huippuani myöten rakastunut häävidoihin. Ja jos nyt hääpäivä on jotenkin pakollista dokumentoida alusta loppuun, niin valitsen ehdottomasti häävideon (ja onneksi Joni on tästä samaa mieltä). Kun katson muiden ihmisten hääjuhlassa otettuja kuvia, voin todeta kuvan olevan nätti, mutta se ei lähtökohtaisesti herätä miussa mitään sen suurempia tunteita. Jos katson hääpotretteja, tunnen sydämmessäni lämpöä, vaikka miulla ei olisi aavistustakaan siitä, ketkä kuvassa ovat. Ja jos katson miulle täysin tuntemattomien ihmisten häävideota, huomaan äkkiä itkeväni, koska hyvin tehty video imaisee miut jotenkin täysin mukaansa. Videolla näkyvä ihmisten onnellisuus on vaan kerta kaikkisen koskettavaa, ja osuu ja uppoaa allekirjoittaneen itkuhermoon täysin.

Siispä meillä lähdetään rakentamaan hääpäivän taltiointia videosta käsin. Ajateltiin, että päivän ikuistamisen päätuote voisikin olla häävideo (kuten ajateltiin jo aikoja sitten, mutta nyt ajatus muuttui konkretiaksi), jonka rinnalla potretit ja muutama muu valokuva kulkisivat. Tai no, en edelleenkään osaa sanoa, kumpi on se "päätuote", potretit vai video, mutta ainakaan se ei ole viisitoista tusinaa valokuvia. Ehkä meidän häissä sekä potretit että video tulevat kulkemaan rinta rinnan yhtä merkittävinä, kummankaan olematta toista enempää se päätuote.

En edelleenkään voi sanoa olevani ehdottoman vakuuttunut siitä, että häistä pitää olla jonkinlainen koko päivän (tai vähintään kuuden tunnin) dokumentointi. En osaa edes ajatella, että kukaan sitä tarvitsisi, ellei sitten ole jonkinlainen muistin toiminnan häiriö. Enkä ole edes lähtökohtaisesti sitä mieltä, että omista häistä edes tarvitsee muistaa joka ikistä yksityiskohtaa, vaan olen edelleen sitä mieltä, että myös yksi ainut kuva voi tuoda kaikki ne (muistamisen arvoiset) muistot mieleen. Siksi uskalsin otsikoida postauksen hieman klikkiotsikkomaisesti, sillä olen todella sitä mieltä, että myö, tai kukaan muukaan ei sitä tarvitse, eikä sen varsinkaan pitäisi kuulua jotenkin pakollisena osana häiden viettoon (tai että sen puuttuminen olisi jotenkin karmaiseva puute häiden vietossa).

Sen sijaan voin sanoa, että haluan häävideon. Olen nimittäin pohjattoman utelias näkemään, kuinka tulen lopulta reagoimaan omaan videoomme, jos itken jo täysin tuntemattomien ihmisten videoille. Noh, sen näkee sitten tulevaisuudessa. Mutta kyse on minun halustani, ei tarpeesta tai pakosta (tai noh, kai tässä joutui melkoisen sosiaalisen paineen ryöpytettäväksi, mutta itsepä menin kysymään muiden mielipiteitä, haha). Onhan meidän asetelma vähän nurinkurinen ja hieman hassu, kun yleensä kuvat ovat se pääjuttu, ja niiden lisäksi on sitten videota, jos niikseen tulee. Mutta meille ei sitten tule kuvia potretteja lukuun ottamatta ollenkaan, ja videota haluamme puolestaan sitäkin enemmän. 

Jos tähän nyt joku opettavainen lopetus pitää laittaa, niin vaikka se, että tehkää hyvät ihmiset omien häidenne suhteen juuri niin kuin teistä tuntuu hyvältä. Elkää halutko samoja asioita kuin muut vain siksi, että niin on tapana tehdä, vaan pysähtykää hetkeksi pohtimaan, mitä juuri te haluatte. Ja kun tiedätte mitä haluatte, olkaa rohkeita tekemään juuri omanlaisenne ratkaisut, elkääkä antako kenekään kyseenalaistaa juhlaanne.

Kuvat CC0-lisenssillä.