Miun häämekko - osa 4 (viimeistä viedään)

Häämekko. Paljon siitä on tähänkin blogiin saatu mahtumaan niin unelmien, sovitusten kuin lopulta myös sen miun lopullisen mekon muodossa. Hääasu puhututtaa, herättää tunteita (yllättävän paljon tunteita), ja kaiken puhumisen jälkeen olo saattaa jäädä jopa vähän hiljaiseksi. Onneksi vielä kuitenkin riittää puhuttavaa, sillä miun häämekon valmistumisesta on vielä hieman raportoitavaa. 

Otsikon mukaisesti miun häämekkoprojekti alkaa tosiaan vedellä viimeisiään, mikä on yhtä aikaa sekä ihmeellistä, ihanaa ja vähän surullistakin (kuten sanottu, häämekko herättää ihmeen paljon tunteita). On toki ihana nähdä mekon muuntuvan lakanakankaasta upeaksi mekoksi, mutta samaan aikaan mekon valmistumisen seuraaminen on ollut niin ihanan jännittävää, että tuntuu vähän harmilliselta luopua tällaisesta jännityksestä ja odotuksesta. On nimittäin mielettömän ihana tunne olla super-innoissaan jostakin, ja odottaa viikkojen kulumista aina seuraavaa vaihetta kohden edetessä. Ja onhan se nyt vaan kiva kirjoittaa kalenteriin ylös sellaisia juttuja, mitä odottaa ja joista voi olla aidosti innoissaan! Jostain syystä tenttipäivämäärän kirjoittaminen kalenteriin ei herätä yhtä suuria riemunkiljahduksia...

Viime käynnilläni Johannan luona sain kyllä todella olla innoissani, sillä tällä kertaa pukuun laitettiin korsettinauhat, mikä kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta ette usko kuinka kauan oon tätäkin pikkuasiaa odottanut. Korstettiselkä on ollut yksi selkeimmistä unelmista miun hääpukuun liittyen, joten sen näkeminen livenä oli oikeasti miulle pieni pala saavutettua unelmaa. Mutta, niin ihana kuin puvun selkä olikin, se ei ollut tämän käynnin pääasiallinen syy, sillä tällä kertaa keskityttiin ennen kaikkea mekon pitsien sijoitteluun! Muutoinhan mekko oli tälle kerralle jo lähestulkoon valmis (jotain pikkujuttuja lukuunottamatta), joten voitte varmasti kuvitella, kuinka miun hymy leveni joka kerta isommaksi ja isommaksi, kun pitsit alkoivat löytää omia paikkojaan!

Pitsien laittaminen on yllättävän tarkkaa (siis todella pikkutarkkaa) hommaa, johon saa varmasti helposti käytettyä vaikka puoli päivää, jos oikein innostuu. Ja kun pitsejä pyöritellään pitkin mekkoa, alkaa helposti silmissäkin pyöriä ja ajatus haparoida. Tämä on myös sellaista hommaa, että helposti tulee jämähdettyä ajatusten kanssa johonkin pieneen yksityiskohtaan, kun pitsikuvio etsii lopullista muotoaan. Onneksi meillä oli pitsien laittoon varattu ihan reilusti aikaa, joten kuvioille oli mahdollista etsiä jokaiselle oma paikkansa ihan rauhassa. Ja aika kivuttomasti kuviot homma saatiin kasaan vajaan parin tunnin aikana.

Pitsien kanssa homma tuntuu tosiaan aina välillä
olevan ihan ihmeen pienestä kiinni.

Itselleni hommassa kaikkein vaikeinta oli suoraan sanottuna aloitus. Tuijotin mekkoa, tuijotin pitsejä, eikä päähän tullut mitään varteenotettavaa ajatuksentapaistakaan. Mutta tästä oonkin puhunut myös aiemmissa postauksissa - jos ei ole kokemusta ompelujutuista tai vaatteiden teettämisestä, niin on todella vaikea kuvitella, että mihin ja miten sitä pitsiä sitten mekkoonsa haluaisi. Ja että laitetaanko sellaisenaan, vai leikataanko tai käännetäänkö tai väännetäänkö? Sen lyhyen hetken ajan miun päässä ei ollut mitään muuta kuin tyhjää!

Mutta, kun alun kankeudesta päästiin eteenpäin, ja abstrakti muuttui konkreettiseksi, niin pitsien sijoittelu oli itse asiassa aika hauskaa puuhaa. Toki voin rehellisyyden nimissä myöntää, että etenkin alussa Johanna teki ison osan aloitteista (kiitos hänelle siitä), ja näitä aloitteita mie sitten kommentoin tai tein niiden pohjalta uusia ehdotuksia. Mitä pidemmälle hommassa edettiin, niin sitä enemmän miustakin alkoi saada yhtään mitään omaa ajatusta irti.  Kun mekon pitseistä noin puolet oli laitettu alustaville paikoilleen, alkoi konkretiaa olla jo riittävästi, joten pystyin paremmin arvioimaan ja pohtimaan näkemääni, ja muodostamaan siitä jotain mielipiteitäkin.

Ja kyllä se mielipide sieltä tuli, etenkin se, joka totesi, että tässä se on ja näille paikoille pitsit jäävät. Sen jälkeen oli hurjaa katsoa itseään lähes valmis mekko päällä, tukka laitettuna ja hääkengät jalassa. Fiilis oli ihan mieletön, ja pidin omia bileitä siinä hetken verran (ja hitot, pidin pieniä bileitä pitkin pitsien laittelua aina, kun niistä jokin löysi oman paikkansa). Ja taas sinkoili nuppineuloja. Mutta miulla oli ihan todella hyvä fiilis, enkä malta odottaa, että saan valmiin mekon käsiini!

Tämä teksti tulee olemaan tämän pienimuotoisen postaussarjan viimeinen osa, sillä seuraavaksi miulla onkin jo valmis mekko käsissäni, ja sitä en vielä tässä vaiheessa tietenkään paljasta. Toivon, että näistä postauksista on ollut iloa ja apua etenkin niille, jotka pohdiskelevat custom-mekkoa valmispukujen vaihtoehtona, ja toivottavasti muutkin ovat näiden postausten äärellä viihtyneet. Ainakin ootte saaneet hymähdellä miun tietämättömyydelle, ja ehkä myös iloinneet miun kanssa, kenties tunteneet lievää myötähäpeää noista lentelevistä nuppineuloista, heh!

Vielä kerran virallinen shoutout pukuni ompelijalle Johanna Paatolalle, tästä pääset tutustumaan Johannan toimintaan paremmin. Ja jos haluat heinäkuuta odotellessa muistella vanhoja, niin alta löydät postaussarjan aiemmat osat:

Osa 1 - miun häämekko
Osa 2 - protoversio
Osa 3 - helma kuosiin

Kaikki kuvat
CC0-lisenssillä